Permantoyleisö on haltioissaan ja on pakahtua naurusta katsellessaan näitä molempia meluavia marionetteja, jotka syytivät toisilleen kaikenlaisia haukkumasanoja ja keikailivat niin luonnollisesti, että olisi heitä luullut järkeviksi olennoiksi ja ihmisiksi omalta taivaankappaleeltamme.

Mutta sitten yhtäkkiä Harlekin lakkaa näyttelemästä. Yleisöön päin kääntyneenä ja permannon perälle sormellaan osoittaen hän huudahtaa teatterimaisella äänellä:

— Taivahan taatto! Uneksinko vai olenko valveilla? Tuolla alhaallahan on Pinocchio!

— Niin, Pinocchio se todellakin on! Polichinelle huudahtaa.

— Hän se on! Signora Rosaura kirkuu, pistäen esiin päänsä näyttämön perältä.

— Pinocchio se on! Pinocchio! kirkuvat kaikki marionetit yhteen ääneen, hyppien esiin kulissien välistä.

— Pinocchio! Meidän veljemme Pinocchio! Eläköön Pinocchio!

— Pinocchio, tule tänne ylös luokseni, Harlekin huutaa, — tule ja heittäydy puuveljesi syliin!

Tätä rakastettavaa kutsumusta seuraten Pinocchio tekee hyppäyksen takimmaiselta permantoriviltä nojatuoleille, siirtyy sitten uudella harppauksella orkesterinjohtajan pään päälle ja siitä näyttämölle.

Te ette voi aavistaa miten Pinocchiota täällä alettiin syleillä, puristella, ystävällisesti nipistellä ja miten monta veljellistä korvapuustia hän sai tässä kasvikuntaan kuuluvien näyttelijäin ja näyttelijättärien seurassa.