— Siinä tapauksessa, huudahti Pinocchio ylpeästi, nousten ylös ja heittäen päästään leivänkuorisen lakkinsa, — siinä tapauksessa tiedän velvollisuuteni. Eteenpäin, herrat santarmit! Sitokaa minut ja heittäkää minut tuleen! Ei, on väärin, että Harlekin-ystäväni kuolee minun tähteni.
Nämä sanat, lausuttuina kovaa ja rohkeasti, saivat kaikkien ympärillä seisovien silmät kyyneltymään. Santarmitkin itkivät kuin vastasyntyneet lampaat, ja kuitenkin olivat he molemmat puusta.
Aluksi oli Magniafoco kylmä ja tunteeton kuin jääpalanen, mutta vähitellen suli hänkin ja alkoi aivastella. Ja neljä tai viisi kertaa aivasteltuaan levitti hän hellästi käsivartensa Pinocchiolle, sanoen:
— Sinäpä vasta olet oikein reipas poika! Tule tänne ja suutele minua!
Pinocchio hyökkäsi heti esille ja kiipesi kuin orava ylös pitkin marionettitirehtöörin partaa ja mäiskäytti suutelon juuri hänen nenännipukalleen.
— Olenko siis armahdettu? kysyi Harlekin-parka tuskin kuuluvalla äänellä.
— Sinä olet armahdettu, vastasi Magniafoco, mutta puisteli sitten päätään ja sanoi huoaten:
— Kärsivällisyyttä! Kärsivällisyyttä! Tänä iltana saan tyytyä puolikypsään lammaspaistiin. Mutta varokoon se itseään, jonka vuoro ensiksi sattuu!
Kuullessaan armahduksesta, kiiruhtivat kaikki marionetit näyttämölle, sytyttivät siellä kynttilät ja lamput kuin suurta juhlanäytäntöä varten ja alkoivat tanssia ja hyppiä. Ja sitäpä kesti vielä aamun sarastaessa.