Sama äänettömyys.
Huomatessaan, ettei koputus mitään auttanut, alkoi hän epätoivoisena potkia jaloillaan porttia. Silloin ilmestyi ikkunaan kultatukkainen tyttö, jonka kasvot olivat valkeat kuin vahakuvan. Hän seisoi siinä liikkumattomana, silmät ummessa, kädet ristissä rinnalla ja sanoi huuliaan liikuttamatta niin hiljaisella äänellä kuin olisi se tullut toisesta maailmasta:
— Tässä talossa ei ole ketään; kaikki ovat kuolleet.
— Mutta avaa sinä minulle! huusi Pinocchio itkien ja rukoillen.
— Minäkin olen kuollut.
— Kuollut? Mutta miksi seisot ikkunassa?
— Odotan paareja, joilla minut kannetaan pois.
Tuskin oli tyttö tämän sanonut, niin hän katosi ja ikkuna sulkeutui äänettömästi.
— Oi, sinä kultakiharainen tyttö, huusi Pinocchio, armahda minua ja avaa ovi! Sääli poikaparkaa, jota ros…
Mutta hän ei ehtinyt sanoa sanaa loppuun, sillä samassa tartuttiin hänen niskaansa ja kaksi tuttua karkeaa ääntä murisi uhkaavasti: