— Hyvästi huomiseen. Kun aamulla palaamme, toivomme sinun olevan siksi kohteliaan, että tapaamme sinut kuolleena ja suu selällään.
Sen sanottuaan menivät he matkoihinsa.
Yöllä alkoi myrskytä ja tuulla pohjoisesta, tuuli vinkui hirveästi ja heilutteli Pinocchio-parkaa edestakaisin kuin läppää kirkonkellossa, kun sitä soitetaan pyhäpäivänä. Tästä heilumisesta hän tuli kauhean merikipeäksi, ja nuora kiristyi yhä tiukemmalle hänen kaulansa ympäri, niin että hän tuskin enää voi hengittää.
Vähitellen alkoi kaikki mustua hänen silmissään; mutta vaikka hän tunsi kuoleman lähenevän, toivoi hän yhä vielä jonkun säälivän ihmisen viime hetkessä pelastavan hänet. Hän odotti ja odotti, mutta kun ei ketään tullut, muisti hän isä raukkansa… ja kuolevan äänellä änkytti hän: — Voi isä kulta, jospa olisit täällä… Enempää hän ei saanutkaan sanotuksi. Hän sulki silmänsä, avasi suunsa ja oikaisi säärensä, ja nytkähdettyään vielä kerran, jai hän siihen kankeana riippumaan.
XVI
Kaunis kultakutrinen tyttö antaa ottaa Pinocchion alas puusta, laittaa hänet sänkyyn ja kutsuu kolme lääkäriä saadakseen tietää, onko Pinocchio kuollut, vai elääkö hän.
Pinocchion riippuessa jättiläistammen oksassa näyttäen enemmän kuolleelta kuin elävältä, ilmestyi kultakutrinen tyttö taas ikkunaan. Häntä säälitti tuo onneton, joka heilui edestakaisin nuora kaulassa, tanssien polskaa pohjatuulessa ja hän taputti kolme kertaa hiljaa käsiänsä.
Samassa kuului suhinaa ilmassa ja suuri kotka lensi siivet levällään ilman halki ja asettui ikkunalaudalle istumaan.
— Mitä käskette, suloisin haltijatar? — kysyi kotka, painaen nokkansa ikkunalautaan kohteliaaksi tervehdykseksi. Katsokaas, tuo kultakutrinen tyttö olikin hyvä haltijatar, joka oli jo tuhat vuotta elänyt tämän metsän laidassa.
— Näetkö tuon marionetin, joka heiluu ja riippuu tuon Jättiläistammen oksassa?