— Minä olen ne hukannut, vastasi Pinocchio, mutta hän valehteli, sillä rahat olivat hänen taskussaan.
Mutta tuskin oli hän sen sanonut, niin hänen nenänsä, joka muutenkin oli pitkä, piteni äkkiä monta senttimetriä.
— Minne sinä ne hukkasit?
— Tuonne metsään.
Tämän uuden valheen sanottuaan kasvoi nenänsä vieläkin pitemmäksi.
— Jos olet hukannut ne tänne metsään, sanoi haltijatar, niin mennään etsimään ne. Ei niitä ole vaikea löytää, sillä kaikki mitä tähän metsään hukkuu, saadaan takaisin.
— Ei, mutta jos oikein asiaa ajattelen, sanoi marionetti yhä enemmän sekaantuen, en hukannutkaan rahojani, vaan lääkkeitä ottaessani nielin ne epähuomiossa.
Tästä kolmannesta valheesta kasvoi hänen nenänsä niin kauhean pitkäksi, ettei hän enää voinut kääntyä minnekään päin. Jos hän kääntyi yhdelle päin, töykkäsi nenä sänkyyn tai ikkunaruutuihin, jos hän kääntyi toiselle päin, töykkäsi hän seiniä tai ovea kohti ja jos hän päätään nosti vähäisenkin, oli hän vähällä puhkaista haltijattarelta silmän.
Haltijatar katseli häntä ja nauroi.
— Miksi nauratte minulle? kysyi marionetti, hämillään ja levottomana, sillä hänen nenänsä kasvoi ihan näkyvästi.