Hetki hetkeltä kului. Richard oli nukkunut, ja vaikka hän välistä säpsähti ja heräsi ikäänkun kauhistuksessa, ja hänen valituksensa, ja syvät huokauksensa todistivat sielun tuskaa, ei hän kuitenkaan sanonut mitään, eikä näyttänyt mistään huolivan. Marta ja Margareta vuorotellen valvoivat Enokin kanssa hänen luonansa. Tohtori tuli myös maanantaina. Hän oli tuskin odottanut enää tapaavansa Richardia elossa, ja nyt oli hän kuitenkin parempi. "Hänen ruumiinrakennuksensa on kummallisesti vahva", sanoi hän Enokille, joka saattoi häntä rappuja alas. "En tiedä, mitä minä ajattelen hänestä; hän on varmaan vahvempi, kuin viimein minun täällä käydessäni".

Siksi hetkiseksi, kun Enok oli tohtorin kanssa alhaalla, jäi Richard yksinään. Kun hän jälleen tuli huoneesen, oli Richard sängyn vieressä polvillaan. Hän ei kuullut Enokin tulevan sisälle, ja tämä vetäysi hiljaa takaisin porstuaan, seisoi siellä ja tarkasteli häntä raollaan olevasta ovesta. Katkaistuin sanoin ja kovalla äänellä huusi Richard Herraa avuksensa. Kauan oli hän siinä polvillansa, taistellen rukouksessa; kyyneleet juoksivat kalman karvaisia kasvojansa pitkin ja hetkittäin oli nyyhkiminen tukehduttanut hänen äänensä; vihdoin lankesi hän pyörtyneenä lattialle. Enok meni sisälle, nosti hänen ylös ja pani hänen sänkyynsä. Hän antoi hänelle tohtorin antamaa juomaa, mutta hän ei voinut juoda kuin muutaman tipan, ja pyysi kuiskuttaen Enokkia huutamaan vaimonsa ja Margaretan sisälle. Heidän tultuansa otti hän heidän kätensä ja kiitti heitä kaikesta hänelle osoittamasta hyvyydestä. Enok antoi heille viittauksen, että he laskeuisivat polvillensa ja rukoilisivat hänen kanssansa.

Pitkä aika sen jälkeen, kun nämä yksinkertaiset, juhlalliset rukouksen sanat olivat kaikuneet, oli huoneessa aivan syvä hiljaisuus. Aurinko laskeusi ja yön varjot levisivät kaikkialle, mutta ei kukaan liikkunut, ei puhunut eikä sanaakaan sanonut. Oli aivan pimeä, vaan Enok hiipi huoneesta ulos ja palasi sytytetty kynttilä kädessä. Hän meni sängyn luokse, pitäen kynttilää kätensä varjossa. Richard ei nukkunut; silmänsä olivat auki. Hän antoi tuskallisen silmäyksen Enokille, silmäyksen, jota tämä ei koskaan voi unhottaa. Hänen huulensa liikkuivat, ikäänkun hän olisi tahtonut puhua, mutta puhevoima oli poissa — ei mitään ääntä kuulunut. Tämä oli kauhea hetki. Viimeisen kerran oli rautakanki ahjossa — viimeisen kerran alasimella. Mikä oli loppupäätös? Sängyn vieressä seisovaiset näkivät, kuinka tuska väänteli hänen rauenneita kasvopiirteitänsä, he näkivät kangistuneen katseen hänen puhkeuvissa silmissään, mutta he eivät tienneet, tokko koskaan toivo valaisi hänen levotonta sieluansa. Hänen sielunsa tila oli ja pysyi heille salattuna. Mimmoiset hänen ajatuksensa ja tunteensa olivat lähestyessään näkyväisen ja näkymättömän maailman rajaa, ei hänellä ollut voimaa lausua. Vihdoin sulki kuoleman yö hänen murtuneet silmänsä. Hengettömän ruumiin kuolematon vieras oli muuttanut asunnostaan — mutta minne? — Kuka voi sen sanoa? Jumala sen tietää.

Vasta monta vuotta Richard Norman'in kuoltua sai hänen entinen pastorinsa jonkunlaista tietoa hänen kuolemastaan ja siitä sielun tilasta, jossa hän kuoli. Hän oli usein ollut vanhain ystäväinsä luona H—n seurakunnassa, ja silloin kerran nähnyt Richardin. Syvällä murheella oli hän kuullut, että tämä vielä yhä joi, ja laiminlöi äidittömät lapsensa. Hän oli kirjoittanut ensimmäisen kertomuksensa, näyttääksensä ikäänkun peilissä hänelle kuvan hänen elämästään, siinä heikossa toivossa, että tämän katsominen kauhistaisi ja herättäisi hänet, ja totisesti rukoillen, että Jumala tekisi tämän vähäisen kirjoituksen hänen kääntymisensä välikappaleeksi; mutta kun kirja lähetettiin hänen nykyiseen kotiinsa ja hänen piti sen lähettämän Richardille, sai hän tietää onnettoman jo kuolleen, mutta missä, sitä ei hän saanut kuulla. Richard oli aikoja sitte jättänyt H—n ja lähtenyt vaeltamaan toiseen maan paikkaan; tämä oli ainoa tieto, jonka hän hänestä sai. Jälkeenpäin kuuli hän, että Richard oli kuollut R—ssä, lähellä Wellingtonia. Hän kirjoitti Margaretalle ja sen seurakunnan kirkkoherralle, mutta edellinen hukkasi hänen kirjeensä eikä voinut vastata. Kirkkoherra kirjoitti tosin, mutta kun hän oli ollut kipeänä, ei hän voinut antaa mitään tietoja Richardin viimeisistä hetkistä, ja vaikka hän lupasi kirjoittaa niin pian kun saisi asiasta selkoa, ei kuulunut sitte mitään kirjettä. Kun kirjoittaja ei pitkään aikaan käynyt niillä tienoilla, päätti hän itse matkustaa R—ään, hakea sieltä Margaretan ja kerrottaa hänellä likemmin Richardin siellä olemisen vaiheista ja hänen kuolemastaan. Ensimäinen kertomus oli elävästi miellyttänyt monta lukiaansa, ja monenmonituiset kyselivät "Rautakanki-" kertomuksen loppua. Tässä osassa saavat he nyt nähdä, kuinka viimein kävi.

Kirjoittajan tässä yllä kertomat tapaukset ovat kirjoitetut parhaastaan Margaretan kertomuksen mukaan, joka tiesi kaikki seikat. Kirjantekijä tapasi hänet huoneensa oven ulkopuolella hiilivasu päälaella, ja sydämellisesti tervetulleena otti tämä hänen vastaan lämpöiseen, puhtaasen ja iloisaan asuntoonsa. Hän tuli syvästi liikutetuksi ja runsaasti vuotivat hänen kyyneleensä kuultuansa, että hän oli se pappi, joka oli käynyt Maria-raukan luona tämän viimeisillä hetkillä. Hän meni vieraansa kanssa niiden uskovaisten ystäväin luokse, joiden huoneessa Richard Norman oli kuollut, ja heidän kulkeissaan R—n kaitaisia katuja, seisahti Margareta yhden ja toisen naapurinsa luona, sanoen: "Tämä on se pappi, joka oli Maria-poloiseni luona, kun hän oli kuolemallansa". Margaretan kanssa kävi hän myös Richardin haudalla — se oli todellisesti kunniaton hauta — ei edes ruohoista kumpua eikä turpeita ollut sen päällä, vaan irtanainen sora oli levitetty muun maan tasalle. Ei mikään huomauttanut, missä tämä synnin uhri lepäsi. Kirjoittaja maksoi pienen rahasumman, jota Margaretalla ei ollut varaa antaa, saadaksensa viheriäisen kummun Richard Norman'in haudalle. Kertomus "Rautakanki" ei ollut tuttu R—ssä, ja tekijä lähetti muutamia kappaleita sitä Margaretalle, hänen naapureillensa jaettavaksi. Silloin sai hän eräältä heistä seuraavan kirjeen, joka mahdollisesti huvittaa sitä, ken on lukenut nämä molemmat kertomukset, koska se sisältää hurskaan kirjoittajan todistuksen "Maria-poloisesta" ja hänen puolisonsa julmuudesta ja rikoksellisuudesta.

Toukokuun 4 p:nä 1854.

Rakas herra pastori!

Margaretan pyynnöstä, jonka naapuri minä olen, rohkenen kirjottaa teille muutaman rivin, toivoen että se tapaisi teidät ja perheenne hyvässä terveydessä ja suurta hupaisuutta ja iloa nautitsemassa. Hän pyytää minua teitä kiittämään niistä pienistä "Rautakangeista", jotka olette hänelle lähettäneet; hän on niin iloinen niistä. Hän on lainannut niitä naapuriensa luettavaksi, ja ne lausuvat suurta mielihyväänsä niistä. Minä olen huolellisesti ja suurella tarkkuudella rukoillen lukenut sen kirjan, ja minulla on ollut siitä hyötyä sitäkin enemmän, kun tunsin ne ihmiset (Richardin ja Marian), joista kirja kertoo. Richard oli minun työssäni jotenkin kauan muutamia vuosia ennen kuolemaansa. Hän oli aina kevytmielinen ja juomiseen taipuva ihminen, ja minä pelkään hänen kuolleen niinkun hän elikin — vaikk'emme saa määrätä mitään rajoja Jumalan laupeudelle. Marialla oli luonnostansa lempeä ja rakastettava mieli-ala, mutta kertomuksesta näkyy, että armo on ihmeellisellä tavalla muuttanut ja kaunistanut sen, mitä hänellä luonnosta oli. Minä peräti mielistyin lukiessani siitä suloisesta, hellästä ja lemmellisestä tavasta, jolla Maria kohteli juoppoa miestänsä. En saattanut olla sydämellisesti Jumalaa rukoilematta että semmoisten jumalisten, hellämielisten ja ahkerain vaimoin luku moninkerroin lisääntyisi. Silloin tulisi maailma paratiisiksi. Herra, suo sen pian tapahtua! Amen. Minä olen saanut toimekseni sanoa teille ja teidän perheellenne Margaretan ja hänen perheensä kunnioittavimmat kiitokset kaikesta heille ja erittäinkin poloiselle Maria vainajalle osoittamastanne hyvyydestä. Suokaa anteeksi kaikki tämän kirjeen kirjoittamisessa ja kyhäämisessä tapahtuneet virheet, ja uskokaa, herra pastori, minun olevan kristillisessä rakkaudessa teihin yhdistetty,

Tuomas —

R—ssä, lähellä Wellingtonia.