Ensiksikin voipi kysyä, miksi emme kaikkialla tapaa lukemattomia välimuotoja, jos kerran lajit ovat vähitellen, askel askeleelta polveutuneet muista lajeista. Miksi ei koko luonto ole sekasorron tilassa, vaan sen sijaan havaitsemme lajien selvästi eroavan toisistaan?
Toiseksi: Onko mahdollista, että eläin, jolla on esim. sellainen rakenne kuin lepakolla, on voinut toisintumalla muodostua jostakin muusta eläimestä, jolla on ollut aivan eri elintavat ja rakenne? Onko uskottavaa, että luonnollinen valinta voi luoda toisaalta sellaisen vähäpätöisen elimen kuin giraffin hännän, jonka ainoana tehtävänä on toimia kärpäshuiskimena, toisaalta taas niin ihmeellisen elimen kuin silmän?
Kolmanneksi: Voiko luonnollinen valinta luoda ja muuntaa vaistoja? Mitä meidän on sanottava vaistosta, joka johtaa mehiläisiä kennojen rakentamisessa ja joka on käytännössä ennalta ratkaissut älykkäiden matematikkojen keksinnöt?
Neljänneksi: Kuinka on selitettävissä, että lajit ovat muiden lajien kanssa risteytyessään hedelmättömiä tai synnyttävät hedelmättömiä jälkeläisiä, kun sitävastoin eri muunnosten risteytyessä keskenään niiden hedelmällisyys pysyy heikentymättömänä?
Otamme tässä luvussa puheeksi kaksi ensinmainittua kohtaa. Seuraavassa luvussa käsittelemme moniaita erilaatuisia vastaväitteitä ja VIII:ssa ja XI:ssä luvussa vaistoa ja sekasikiöisyyttä.
SIIRTYMÄMUUNNOSTEN PUUTTUMINEN TAI HARVINAISUUS.
Koska luonnollinen valinta perustuu yksinomaan hyödyllisten toisintojen säilymiseen, pyrkii jokainen uusi muoto sellaisella alueella, jolla ennestään on täysilukuinen asujamistonsa, syrjäyttämään ja lopuksi hävittämään sukupuuttoon vähemmän kehittyneen kantamuotonsa tai muut vähemmän suotuisilla ominaisuuksilla varustetut muodot, joiden kanssa se joutuu kilpailemaan. Sukupuuttoon häviäminen ja luonnollinen valinta käyvät täten käsi kädessä. Jos siis katsomme jokaisen lajin polveutuvan jostakin tuntemattomasta kantamuodosta, on sekä kantamuodon että kaikkien välittävien siirtymämuotojen häviäminen juuri tämän uuden muodon muodostumisesta ja täydellistymisestä aiheutunut.
Mutta koska teoriamme mukaan on täytynyt olla olemassa lukemattomia siirtymämuotoja, miksi emme löydä maan povesta lukemattomia tällaisia, sinne hautautuneita muotoja. Lienee soveliainta ottaa tämä kysymys puheeksi vasta siinä luvussa, jossa käsittelemme geologian kertomuksen epätäydellisyyttä. Tahdon tässä ainoastaan lausua, että arvelen vastauksen ylläolevaan kysymykseen olevan sen, että geologian kertomus on verrattoman paljon epätäydellisempi kuin mitä yleensä otaksutaan. Maan kuori on suunnattoman suuri museo, mutta sen luonnonhistorialliset kokoelmat ovat vaillinaiset ja niitä on kertynyt ainoastaan pitkien väliaikojen kuluttua.
Mutta väitettänee kenties, että milloin useita läheisiä sukulaislajeja asustaa samalla alueella, meidän välttämättä pitäisi vielä nykyäänkin tavata tällä alueella lukuisia siirtymämuotoja. Olettakaamme yksinkertainen tapaus: Matkustaessamme jonkin mantereen poikki pohjoisesta etelään, tapaamme tavallisesti tuon tuostakin lähisukuisia tai toisiaan korvaavia lajeja, jotka ilmeisesti täyttävät jotakuinkin saman sijan maan luonnontaloudessa. Nämä toisiansa korvaavat lajit kohtaavat usein toisensa ja tunkeutuvat toistensa alueille, ja toisen käydessä yhä harvinaisemmaksi, käy toinen yhä yleisemmäksi, kunnes se lopulta kokonaan syrjäyttää toisen. Mutta jos vertaamme toisiinsa näiden lajien yksilöitä siellä, missä ne asustavat toistensa seassa, havaitsemme niiden yleensä olevan yhtä selvästi eroavia rakenteensa jokaisessa yksityiskohdassa kuin lajien levenemisalueiden keskuksissa asustavat yksilöt. Teoriani mukaan nämä sukulaislajit polveutuvat yhteisestä kantamuodosta ja kukin niistä on toisintumisprosessin kestäessä mukautunut oman asuinseutunsa elinehtoihin sekä syrjäyttänyt ja sukupuuttoon hävittänyt alkuperäisen kantamuotonsa ja kaikki tämän ja nykyisen muodon väliset siirtymämuunnokset. Sen vuoksi ei meidän tule odottaa nykyään tapaavamme lukuisia siirtymämuotoja jokaisessa seudussa, vaikkakin niitä on täytynyt siellä olla olemassa ja on kenties vieläkin maahan hautautuneina kivettyminä. Mutta miksi emme tapaa alueiden rajaseuduilla, missä vallitsevat välittävät elinehdot, toisiinsa läheisesti liittyviä välittäviä muunnoksia? Tämä pulmallinen kysymys saattoi minut pitkäksi aikaa aivan ymmälle. Mutta luullakseni se kuitenkin on suureksi osaksi selitettävissä.
Ensinnäkin meidän on oltava hyvin varovaisia päättäessämme jonkun mantereen nykyisestä eheydestä, että se on pitkät ajat ollut eheänä. Geologia antaa meille aihetta uskoa, että useimmat mantereet ovat olleet saariksi pirstautuneina vielä myöhemmällä tertiäriajallakin; ja sellaisilla saarilla on erikseen saattanut kehittyä toisistaan selvästi eroavia lajeja, jolloin välittävien, rajaseuduilla elävien muunnosten olemassa-olo on ollut mahdottomuus. Mantereen muodostuksessa ja ilmastossa tapahtuneiden muutosten johdosta on useiden nykyään yhtenäisten merialueiden verrattain myöhäisinä aikoina täytynyt olla paljon vähemmän yhtenäisiä ja erimuotoisia kuin nykyään. En kumminkaan tahdo koettaa tällä selityksellä päästä vaikeudesta. Uskon näet, että useita selväpiirteisiä lajeja on muodostunut aivan yhtenäisillä alueilla, joskaan en epäile, että nykyään eheiden mantereiden aikaisempi särkyneisyys on suuresti edistänyt uusien lajien muodostumista, etenkin mitä esteettömästi risteytyviin ja kuljeskelevaisiin eläimiin tulee.