Näemme siis, että monet kasveissa huomattavat morfologiset muutokset ovat johdettavissa kasvunlaeista ja osien keskinäisestä vuorovaikutuksesta. Mutta mitä Nägelin esittämään oppiin synnynnäisestä edistymis- ja täydellistymispyrkimyksestä tulee, niin tokkohan voimme yllämainittujen silmäänpistävien muuntelujen johdosta väittää kasvien osottavan kehitystä korkeampaa astetta kohti? Päinvastoin tahtoisin yksistään siitä syystä, että kysymyksessä olevat osat eroavat suuresti samassa kasvissa, pitää tuollaisia muunteluja hyvin merkityksettöminä kasville itselleen, mikä merkitys niillä sitten lieneekin meidän jaotuksillemme. Hyödyttömän osan liittymisen elimistöön voitanee tuskin katsoa kohottavan elimistöä korkeammalle asteelle. Ja mitä ennenmainittuihin epätäydellisiin ja suljettuihin kukkiin tulee, osottavat ne pikemmin taantumusta kuin edistystä, kuten myöskin on useiden loisina elävien ja surkastuneiden eläinten laita. Me emme tunne syytä, joka aiheuttaa edellämainitut muuntelut, mutta me voimme päättää, että jos tuo tuntematon syy vaikuttaisi jotakuinkin yhdenmukaisesti jonkun ajan kuluessa, olisivat tuloksetkin jotakuinkin yhdenmukaiset, ja siinä tapauksessa kaikki lajin yksilöt toisintuisivat samaan suuntaan.
Koska mainituilla ominaisuuksilla ei ole merkitystä lajien menestymiselle, ei luonnollinen valinta ole voinut kartuttaa ja lisätä mitään niissä esiintyneitä lieviä muunteluita. Kun rakennelma, joka on kehittynyt kauan jatkuneen luonnollisen valinnan vaikutuksesta, lakkaa olemasta hyödyllinen lajille, niin se yleensä tulee muuntelevaiseksi — kuten havaitsemme esim. surkastuneista elimistä —, koska se samalla lakkaa olemasta luonnollisen valinnan sääntelevän vaikutuksen alaisena. Mutta kun elimistön tai elinehtojen laatu on synnyttänyt muunteluita, joilla ei ole merkitystä lajien menestykselle voivat nämä periytyä — ja ovatkin ilmeisesti periytyneet — miltei samanlaisina lukuisiin muilla tavoin muuntuneisiin jälkeläisiin. Useimmille imettäväisille, linnuille ja matelijoille ei sillä seikalla ole voinut olla suurtakaan merkitystä, onko niiden ruumis ollut karvojen, höyhenten vaiko suomujen peittämä, mutta kumminkin on karvapeite siirtynyt perinnöksi miltei kaikille imettäväisille, höyhenpeite kaikille linnuille ja suomupeite kaikille varsinaisille matelijoille. Me annamme suuren systematisen merkityksen jokaiselle rakennelmalle, olkoonpa tämä mikä tahansa, joka on yhteinen useille sukulaismuodoille, ja senvuoksi sillä usein arvellaan olevan hyvin tärkeän merkityksen lajin elämälle. Olen taipuvainen uskomaan, että morfologiset eroavaisuudet, joille me annamme niin suuren arvon, kuten lehtien asento, kukan ja sikiäimen jakautuminen, siemenaiheiden asema y.m., useinkin aluksi esiintyivät epävakaisina muunteluina, jotka ennemmin tai myöhemmin vakaantuivat elimistön ja ympäröivien olosuhteiden laadun ja eri yksilöiden risteytymisen, mutta ei luonnollisen valinnan vaikutuksesta. Sillä koska lajien menestys ei riipu näistä morfologisista ominaisuuksista, eivät mitkään niissä esiintyneet vähäiset poikkeavaisuudet ole voineet olla luonnollisen valinnan sääntelevän ja kartuttavan vaikutuksen alaisina. Me johdumme tästä hyvin omituiseen tulokseen, nim. siihen, että ominaisuudet, joiden elinmerkitys lajille on vähäinen, ovat systematikolle kaikkein tärkeimmät. Mutta kuten myöhemmin saamme nähdä, käsitellessämme luokittelun kehitysperiaatetta, ei tämä väite ensinkään ole niin paradoksillinen, kuin miltä se ensimmältä kenties kuulostaa.
Vaikkakaan meillä ei ole mitään varmoja todistuksia siitä, että elollisissa olennoissa on olemassa synnynnäinen taipumus progressiviseen kehitykseen, on tämä kumminkin välttämätön seuraus luonnollisen valinnan jatkuvasta vaikutuksesta, kuten teokseni neljännessä luvussa olen koettanut osottaa. Sillä paras määritelmä, mikä milloinkaan on annettu elimistön kehityksen korkeudesta, on se, että elimistö on sitä korkeammalle kehittynyt, kuta enemmän sen osat ovat erikoistuneet. Ja luonnollinen valinta pyrkii juuri tähän, mikäli osat siten tulevat kykeneviksi tehokkaammin suorittamaan tehtävänsä.
Eräs etevä eläintieteilijä, St. George Mivart, on äskettäin kerännyt yhteen kaikki sekä minun että muiden esiintuomat vastasyyt, jotka puhuvat luonnollisen valinnan oppia vastaan, sellaisena kuin Wallace ja minä sen olemme esittäneet, ja hän on valaissut niitä erinomaisella taidolla. Täten esitettyinä nuo vastaväitteet muodostavat pelottavan rintaman ja koska Mivart ei ole katsonut tehtäväänsä kuuluvan kaikkien niiden seikkojen ja syiden esittämistä, jotka vastustavat hänen johtopäätöksiään, vaaditaan lukijalta, joka tahtoo tasapuolisesti punnita sekä teorian puolesta että sitä vastaan puhuvia todisteita, suurta ajatuksen ja muistin ponnistusta. Käsitellessään erikoisia tapauksia Mivart sivuuttaa elinten lisääntyneen käytön ja käytön puutteen vaikutukset, joille minä aina olen antanut suuren merkityksen ja joita uskon käsitelleeni laajemmin kuin kukaan muu kirjailija teoksessani "Variation under Domestication". Usein hän myöskin olettaa, etten anna mitään merkitystä luonnollisesta valinnasta riippumattomalle muuntelulle, vaikka olen juuri mainittuun teokseeni koonnut suuremman joukon varmoja tosiasioita tältä alalta, kuin mitä on löydettävissä mistään minulle tunnetusta teoksesta. Kenties arvostelukykyni ei ole luotettava, mutta luettuani tarkkaavasti Mivartin kirjan ja vertailtuani jokaista sen osaa siihen, mitä itse olen sanonut samasta asiasta, tunsin olevani varmempi kuin milloinkaan ennen niiden johtopäätösten yleisestä pätevyydestä, joihin tässä teoksessani olen tullut, joskin ne yksityiskohdissaan saattavat sisältää erehdyksiä, kuten on luonnollista näin monimutkaisessa asioissa.
Kaikki Mivartin vastaväitteet tulevat puheeksi tässä teokseni painoksessa, mikäli niitä ei jo ennen ole käsitelty. Moneen lukijaan näyttää Mivartin esittämä uusi väite, että "luonnollinen valinta on kykenemätön selittämään hyödyllisten rakennelmien alkuasteita", vaikuttaneen yllättävästi. Kysymys on mitä läheisimmässä yhteydessä ominaisuuksien asteittaisen kehittymisen kanssa, jota usein seuraavat tehtävänmuutokset, kuten esim. uimarakon muuttuminen keuhkoiksi. Nämä ovat seikkoja, jotka jo ovat olleet puheena edellisessä luvussa. Siitä huolimatta tahdon tässä lähemmin tarkastaa Mivartin mainitsemia tapauksia, valitsemalla niistä ainoastaan tärkeimmät, koska tilan puute ei salli minun käsitellä kaikkia.
Giraffi on korkean ruumiinsa, pitkän kaulansa ja pitkien etujalkojensa, päänsä ja kielensä vuoksi koko rakenteeltaan erinomaisesti soveltautunut syömään lehtiä korkealta puista. Siten se voi hankkia ruokansa korkeammalta kuin muut samalla seudulla elävät kavioeläimet ja tästä on sillä nälänhädän aikoina suuri hyöty. Etelä-Amerikan niata-eläin osottaa meille, kuinka pienilläkin rakenteeneroavaisuuksilla on tällaisina aikoina ratkaiseva merkitys eläinten elossa-pysymiseen nähden. Tämä nautaeläin voi nimittäin syödä ruohoa maasta yhtä hyvin kuin muutkin sen sukulaiset, mutta esiinpistävän alaleukansa vuoksi se ei usein sattuvina kuivuuden aikoina voi syödä puiden lehviä, kaisloja y.m., joita tavallinen nautakarja ja hevoset hädän pakottamina käyttävät ravinnoksensa; tällaisina aikoina niata-eläimet siis joutuisivat perikatoon, jolleivät niiden omistajat niitä elättäisi. Ennenkuin tulemme Mivartin vastaväitteisiin, lienee paikallaan vielä kerran selittää, kuinka luonnollinen valinta tavallisissa tapauksissa vaikuttaa. Ihminen on muuttanut eräiden kotieläintensä muotoa, — kenties kiinnittämättä huomiota erikoisiin rakenteenkohtiin — ainoastaan säilyttämällä ja siitokseen käyttämällä nopeimpia yksilöitä, kun on ollut kysymys juoksijahevosista ja vinttikoirista; voitokkaimpia lintuja, kun on kysymys ollut taistelukukoista j.n.e. Samoin lienevät luonnontilassakin usein säilyneet ne syntymässä olevan giraffilajin yksilöt, jotka nälänhädän vallitessa ylettyivät syömään vaikkapa vain tuuman tai pari korkeammalta kuin muut, sillä ruokaa etsiessään niiden on täytynyt samoilla koko alue ristiin rastiin. Että saman lajin yksilöt usein lievästi eroavat toisistaan, mitä ruumiinosien suhteelliseen pituuteen tulee, sen voimme nähdä useista luonnontieteellisistä teoksista, joissa on julkaistu tarkkoja mittauksia. Nämä pienet suhde-eroavaisuudet, jotka riippuvat kasvun- ja muuntelun laeista, eivät useimmille lajeille tuota vähintäkään hyötyä eivätkä merkitse näille mitään. Mutta giraffin laita lienee ollut toisin, katsoen niihin elinehtoihin, joiden alaisena se muodostuessaan on todennäköisesti ollut; sillä yleensä lienevät ne yksilöt jääneet elämään, joiden joku tai jotkut ruumiinosat olivat tavallista pitemmät. Nämä yksilöt ovat pariutuneet ja jättäneet jälkeläisiä, jotka joko ovat perineet samat ruumiilliset omituisuudet tai taipumuksen muuntelemaan samalla tavalla, kun sitävastoin ne yksilöt, jotka ovat olleet vähemmän suotuisasti kehittyneitä mainituissa suhteissa, ovat ensi sijassa tuhoutuneet.
Tästä näemme, ettei yksityisten eläinparien eristys ole tarpeellista, kuten ihmisen määräperäisesti jalostaessa rotua. Luonnollinen valinta säilyttää ja siten eristää muista kaikki paremmat yksilöt, antaa niiden vapaasti pariutua keskenänsä, sekä hävittää kaikki huonommat yksilöt. Jos tätä kehitystä, joka tarkalleen vastaa ihmisen itsetiedotonta valintaa ja jota ruumiinosien lisääntyneen harjotuksen perinnölliset vaikutukset epäilemättä osaltaan mitä huomattavimmalla tavalla edistävät, jatkuu pitkän ajan, näyttää minusta miltei varmalta, että tavallinen kavioeläin voi täten muuttua giraffiksi.
Tätä johtopäätöstä vastaan Mivart tekee kaksi vastaväitettä. Toinen niistä on se, että lisääntynyt ruumiinkoko ilmeisesti vaatii suuremman ravintomäärän, ja hänestä näyttää "hyvin epätietoiselta, riittäisivätkö lisääntyneestä ruumiinkoosta johtuvat edut korvaamaan sen tuottamia haittoja sellaisina aikoina, jolloin ravintoa on niukalti". Mutta koska giraffi todella on hyvin yleinen Etelä-Afrikassa ja koska muutamat maailman suurimmista antilopi-lajeista, jotka ovat kookkaampia kuin härkä, ovat siellä hyvin runsaslukuisia, niin mikä estää meitä olettamasta, että siellä, mitä ruumiinkokoon tulee, aikaisemmin on ollut olemassa välimuotoja, jotka niinkuin nykyään elävät lajitkin ovat saaneet kestää ankaroita nälänhädän aikoja. Aivan varmasti on kehittyvällä giraffilla ollut jotakin etua siitä, että sillä jokaisella ruumiinkokonsa lisääntymisasteella on ollut käytettävänään ruokavarasto, jonka muut kavioeläimet ovat jättäneet koskemattomaksi. Sitäpaitsi meidän on huomattava, että lisääntynyt koko suojelee tätä eläintä miltei kaikilta muilta petoeläimiltä paitsi leijonalta; ja tätäkin petoa vastaan on giraffilla suojeluskeino, nimittäin sen pitkä kaula, joka, kuten Chauncey Wright on huomauttanut, toimittaa vartiotornin virkaa — sitä paremmin, kuta pitempi se on. Juuri tästä syystä, huomauttaa Sir S. Baker, on metsästäjän vaikeampi hiipimällä lähestyä giraffia kuin mitään muuta otusta. Pitkää kaulaansa giraffi käyttää myöskin hyökkäys- ja puolustusaseena kiivaasti heiluttamalla tylsillä sarventyngillä varustettua päätänsä. Harvoin määränneekään yksi ainoa edullinen ominaisuus jonkin lajin säilymistä, vaan riippunee se kaikista, sekä suurista että pienistä edullisista ominaisuuksista yhteensä.
Mivartin toinen vastaväite on se, että jos kerran luonnollisella valinnalla on niin tehokas vaikutus ja jos siitä, että eläin ylettyy syömään korkealta puista, on niin suurta etua, niin miksi ei mikään muu kavioeläin ole saanut pitkää kaulaa ja korkeata ruumista kuten giraffi ja vähemmässä määrässä kameeli, guanaco ja macrauchenia. Tai miksi ei mikään tämän ryhmän jäsen ole saanut pitkää kärsää? Mitä Etelä-Afrikaan tulee, jossa muinoin on elänyt lukuisia giraffilaumoja, ei vastaus ole vaikea antaa. Asia selviää paraiten esimerkin avulla. Englannissa näemme jokaisella niityllä, missä puita kasvaa, kuinka hevoset tai lehmät ovat aivan tasakorkeudelta syöneet puista alemmat oksat paljaiksi. Mitäpä etua olisi nyt esim. lampailla, jotka käyvät mainituilla niityillä, siitä että niiden kaula hiukan pitenisi? Jokaisella alueella on miltei varmasti aina joku eläinlaji, joka kykenee syömään puista korkeammalta kuin muut; ja miltei yhtä varmaa on, että ainoastaan tämän eläinlajin kaula on luonnollisen valinnan ja lisääntyneen käyttämisen vaikutuksesta voinut pitentyä mainitun tarkotuksen mukaiseksi. Etelä-Afrikassa on kilpailun siitä, mitkä eläimet kykenevät syömään korkeammalta akasioiden ja muiden siellä kasvavien puiden lehtiä, täytynyt tapahtua eri giraffiyksilöiden eikä giraffin ja muiden kaviollisten välillä.
Miksi eivät useammat tähän lahkoon kuuluvat, maailman eri osissa elävät eläimet ole saaneet joko pitkää kaulaa tai kärsää, siihen ei voi antaa varmaa vastausta; mutta vastauksen vaatiminen tällaiseen kysymykseen onkin yhtä järjetöntä kuin sen vaatiminen esim. kysymykseen, miksi ei jokin historiallinen tapaus ole tapahtunut tässä vaan tuossa maassa. Me emme tunne niitä ehtoja, jotka määräävät kunkin lajin levenemisen ja lukumäärän, emmekä me voi edes lausua arveluitakaan siitä, mitkä rakenteenmuutokset olisivat omansa edistämään sen levenemistä jollakin uudella alueella. Kumminkin voimme osapuilleen käsittää, mitkä eri syyt ovat saattaneet ehkäistä pitkän kaulan tai kärsän kehittymistä. Ylettyäkseen syömään lehtiä huomattavan korkealta (kiipeämättä, johon kavioeläinten rakenne varsin huonosti soveltuu) tarvitsee eläimellä olla hyvin suurikokoinen ruumis. Mutta me tiedämme, että eräillä alueilla, esim. Etelä-Amerikassa, luonnon rehevyydestä huolimatta on tavattoman vähän suuria nelijalkaisia, kun sitävastoin Etelä-Afrikassa on niitä verrattoman paljon runsaammin. Me emme tiedä, mikä on syynä tähän emmekä myöskään sitä, miksi myöhempi tertiäri-aika oli niille paljon edullisempi kuin nykyaika. Olkootpa syyt mitkä tahansa, sen ainakin voimme havaita, että eräät alueet ja aikakaudet ovat olleet paljon suotuisampia kuin toiset giraffin tapaisten suurten nelijalkaisten kehittymiselle.