Koska vaistojen välttämättä täytyy luonnontilassa jonkun verran muunnella ja muuntelujen täytyy olla perinnöllisiä, jotta luonnollinen valinta voisi vaistoihin vaikuttaa, pitäisi minun oikeastaan mainita mahdollisimman paljon esimerkkejä tällaisista vaistojen muunteluista. Tilan puute kumminkin estää minua sitä tekemästä. Voin ainoastaan vakuuttaa, että vaistot varmasti muuntelevat — esim. vaellusvaisto, mitä vaellusten laajuuteen ja suuntaan tulee, vieläpä sitenkin, että se kokonaan häviää. Sama on pesänrakennusvaraston laita, sillä lintujen pesät vaihtelevat usein, riippuen pesän paikasta, seudun luonnosta ja lämpösuhteista, mutta usein myöskin meille aivan tuntemattomista syistä. Audubon on maininnut useita merkillisiä esimerkkejä siitä, että saman lintulajin pesät eroavat toisistaan Yhdysvaltojen pohjois- ja eteläosissa. On kysytty, miksi ei mehiläisille ole "suotu kykyä käyttää mitään muita aineksia kuin vahaa, kun tätä ei ole saatavissa", jos kerran vaistot ovat muuntelevaisia. Mutta mitäpä muita aineksia mehiläiset voisivat käyttää? Olen itse nähnyt niiden käyttävän valmista vahaa, jota oli kovennettu sinooperivärillä tai jota oli pehmennetty silavalla. Andrew Knight on havainnut mehiläistensä käyttävän vaivalloisesti kerättävän iskosvahan asemasta vahasta ja tärpätistä sekotettua tahdasta, jolla hän oli peittänyt puitten kuoressa olevia vikaantumia. Äskettäin on osotettu mehiläisten, sen sijaan että etsisivät siitepölyä, halukkaasti käyttävän aivan erilaista ainetta, nimittäin kaurajauhoja. Jonkun erikoisen vihollisen pelko on varmasti vaistomainen ominaisuus, kuten voi havaita pesivistä linnusta, joskin sitä kartuttaa kokemus ja saman vihollisen pelon näkeminen muissa eläimissä. Ihmisen pelko kehittyy hitaasti, kuten olen toisessa paikassa osottanut, eri eläimissä, jotka asustavat autioilla saarilla. Esimerkin samasta seikasta näemme Englannissakin, sillä ovathan suuremmat lintumme arempia kuin pikkulinnut, syystä että ihminen on niitä enemmän ahdistanut. Voimme täydellä varmuudella katsoa suurten lintujemme arkuuden johtuvan tästä syystä, sillä asumattomilla saarilla eivät suuret linnut ole sen arempia kuin pienetkään; ja harakka, joka Englannissa on niin arka, on Norjassa kesy lintu, samoinkuin varis Egyptissä.

Monia tosiseikkoja voisin mainita osotukseksi siitä, että samansukuisten, luonnontilassa syntyneidenkin, eläinten henkiset ominaisuudet ovat muuntelevaisia. Voisin myöskin mainita useita esimerkkejä kesyttömissä eläimissä ilmenneistä satunnaisista ja omituisista tavoista, jotka siinä tapauksessa, että olisivat lajille hyödyllisiä, voisivat luonnollisen valinnan kautta kehittyä uusiksi vaistoiksi. Oivallan varsin hyvin, etteivät tällaiset yleiset väitteet kykene lukijaa suurestikaan vakuuttamaan, jollei niitten tueksi mainita yksityiskohtaisia tapauksia. Kumminkin voin ainoastaan toistaa vakuutukseni, etten puhu ilman sitovia todistuksia.

TAVAN TAI VAISTON PERINNÖLLISIÄ MUUTOKSIA KOTIELÄIMISSÄ.

Jos tarkastelemme eräitä kesytetyissä eläimissä ilmeneviä tapauksia, varmistuu uskomme, että perinnölliset vaistonmuuntelut ovat luonnontilassakin mahdollisia, jopa todennäköisiäkin. Voimme niitä tarkastellessamme havaita, kuinka tottumukset ja n.s. spontanisten muuntelujen valinta ovat muuntaneet kotieläintemme henkisiä ominaisuuksia. On tunnettua, kuinka suuresti kotieläinten henkiset ominaisuudet vaihtelevat. Niinpä esim. toinen kissa on luonnostaan halukas pyytämään rottia, toinen taas hiiriä, ja tällaisten ominaisuuksien tiedetään olevan perinnöllisiä. St. John kertoo, kuinka eräs kissa kantoi kotiin metsälintuja, toinen jäniksiä ja kaniineja ja kolmas pyydysteli vesiperäisillä mailla, saaden miltei joka yö kiinni lehtokurppia tai vikloja. Voisin mainita suuren joukon omituisia, varmoista lähteistä peräisin olevia esimerkkejä siitä, että erilaiset luonteenlaadun ja maun vivahdukset ja myöskin mitä eriskummallisimmat temput, jotka liittyvät eräisiin sieluntiloihin tai ajankohtiin, menevät perinnöksi. Katsokaamme koiraroduissa esiintyviä tunnettuja tapauksia. On aivan varmaa, että nuoret pointerit (olen itse nähnyt oivallisen esimerkin siitä) toisinaan "seisovat", jopa saavat toverinsakin seisomaan heti ensi kertaa metsällä ollessaan; ammutun riistan noutaminen on varmasti johonkin määrin perinnöllinen ominaisuus riistannoutajakoirilla (retrievers) ja samoin paimenkoirat noudattavat perittyä taipumustaan kaartaessaan lauman, sen sijaan että hyökkäisivät sitä kohti. Tällaiset toiminnot, joita nuoret eläimet suorittavat ilman edelläkäypää kokemusta, kaikki yksilöt miltei samalla tavalla, ja joita kukin rotu suorittaa kiihkeällä halulla, tietämättä niiden tarkotusta — sillä esim. nuori pointeri tietää yhtävähän "seisovansa" auttaakseen isäntäänsä, kuin valkoinen kaaliperhonen tietää, miksi se laskee munansa kaalinlehtiin — tällaiset toiminnot eivät käsittääkseni oleellisesti eroa todellisista vaistoista. Jos näkisimme jonkin susilajin penikkain ilman minkäänlaista opetusta pysähtyvän liikkumattomaksi kuin kuvapatsas heti saaliin vainuttuaan ja sitten hitaasti ryömivän eteenpäin omituisin liikkein, tai jos näkisimme toisen susilajin saartavan hirvilauman, sen sijaan että hyökkäisi sen kimppuun, ja ajavan sen johonkin etäiseen paikkaan, niin varmaankin nimittäisimme näitä tekoja vaistomaisiksi. Kotieläinten vaistot eivät tosin ole läheskään niin syvään syöpyneitä kuin kesyttömien eläinten vaistot, mutta niihin ei olekaan vaikuttanut läheskään yhtä ankara valinta kuin jälkimäisiin ja ne ovat periytyneet jälkeläisiin verrattoman paljon lyhyemmän ajan kuluessa ja epävakaisemmissa olosuhteissa.

Kuinka voimakkaina kotieläinten vaistot, tavat ja luonteenlaatu periytyvät ja kuinka omituisesti ne sekottuvat toisiinsa, huomataan selvästi eri koirarotuja keskenään paritettaessa. Niinpä tiedetään, että vinttikoirien risteyttäminen härkäkoiran eli bulldoggin kanssa on antanut vinttikoirille rohkeutta ja itsepäisyyttä, ja nämä ominaisuudet ovat periytyneet moniin sukupolviin; samoin on risteytys vinttikoiran kanssa antanut kokonaiselle paimenkoirasuvulle taipumuksen jäniksen ajamiseen. Ristisiitoksen seurauksina ilmetessään kotieläinten vaistot muistuttavat kesyttömien eläinten vaistoja, jotka nekin omituisesti sekottuvat ja pitkiksi ajoiksi osottavat jälkiä jommankumman vanhemman vaistoista. Niinpä Le Roy kertoo erään koiran, jonka iso-isän isä oli susi, ilmaisseen villin sukuperänsä yhdellä ainoalla tavalla, nimittäin siten, ettei se kutsuttaessa tullut suoraa suuntaa isäntänsä luokse.

Kotieläinten vaistoja käsitetään toisinaan toiminnoiksi, jotka ovat tulleet perinnöllisiksi ainoastaan pitkällisestä ja pakollisesta tottumuksesta. Mutta tämä ei ole totta. Kenenkään päähän ei olisi pistänyt eikä kukaan luultavasti olisi voinutkaan opettaa kuperkeikkakyyhkystä heittämään kuperkeikkoja — joita olen nähnyt nuorten poikasten suorittavan, jotka eivät milloinkaan olleet nähneet vanhempien kyyhkysten heittävän kuperkeikkoja. On luultavaa, että aluksi jokin kyyhkynen osotti vähäistä taipumusta tähän omituiseen tapaan ja että parhaiden yksilöiden pitkällinen, polvi polvelta jatkunut valinta on tehnyt kuperkeikkakyyhkysen siksi, mikä se nyt on; lähellä Glasgow'ta on, mikäli olen Brent'iltä kuullut, kotikuperkeikkakyyhkysiä, jotka eivät voi lentää kahdeksantoista tuuman korkeuteen nakkautumatta nurinniskoin. On epäiltävää, olisiko kenenkään mieleen juolahtanut opettaa koiraa "seisomaan", jollei joku koira olisi osottanut tähän taipumusta; tämän taipumuksen tiedetään toisinaan ilmenevän puhdasrotuisessa terrierissäkin, kuten itse olen kerran nähnyt. "Seisominen" on todennäköisesti, kuten monet ovat arvelleet, ainoastaan se pysähdys, jolla eläin valmistautuu hyppäämään saaliinsa kimppuun, äärimmilleen kehittyneenä. Kun ensi taipumus seisomiseen oli ilmennyt, saattoivat määräperäinen valinta ja polvesta polveen pitkitetyn pakollisen harjotuksen perinnölliset vaikutukset piankin työn päätökseen; ja itsetiedotonta valintaa jatkuu yhä edelleen, kun jokainen, yrittämättä parantaa rotua, koettaa hankkia itselleen metsästyskoiria, jotka "seisovat" paraiten. Muutamissa tapauksissa on sitävastoin pelkkä tapa sinänsä ollut riittävä. Tuskin mitään eläintä on vaikeampi kesyttää kuin villin kaniinin poikasta ja tuskin mikään eläin on kesympi kuin kesyn kaniinin poikanen. Kotikaniinien valintaa harjotettaessa lienee tuskin useinkaan yksinomaan pidetty silmällä niiden kesyyttä. Tuo perinnöllinen kehitys äärimäisestä kesyttömyydestä äärimäiseen kesyyteen lienee siis ainakin suurimmaksi osaksi luettava tottumuksen ja pitkällisen vankeuden ansioksi.

Luontaiset vaistot häviävät usein kesytystilassa. Merkillisenä esimerkkinä tästä ovat ne siipikarjarodut, jotka hyvin harvoin tai eivät milloinkaan haudo muniaan. Ainoastaan jokapäiväinen tottumus estää meitä näkemästä, kuinka suuresti ja kuinka pysyväisesti kotieläintemme henkiset ominaisuudet ovat muuttuneet. Saattaa tuskin epäillä, että rakkaus ihmiseen on muuttunut koirassa vaistomaiseksi ominaisuudeksi. Kaikki sudet, ketut, shakaalit ja kissalajit ovat kesyinä tavattoman innokkaita ahdistamaan kanoja, lampaita ja sikoja ja sama parantumaton taipumus on huomattu olevan koirilla, joita penikkoina on tuotu sellaisista maista kuin Tulimaasta ja Australiasta, missä eivät alkuasukkaat pidä näitä kotieläimiä. Kuinka harvoin sitävastoin tarvitseekaan opettaa meidän "sivistyneitä" koiriamme olemaan hätyyttämättä kanoja, lampaita ja sikoja. Epäilemättä ne joskus sen tekevät, mutta saavat silloin selkäänsä ja jos selkäsauna ei niitä paranna, niin ne hävitetään. Täten tapa ja johonkin määrin valinta ovat todennäköisesti kumpikin perinnäisesti sivistäneet koiriamme. Tottumuksesta ovat kananpoikaset kokonaan kadottaneet pelkonsa koiraa ja kissaa kohtaan, joka epäilemättä oli niissä aluksi vaistomainen; kapteeni Hutton on näet kertonut minulle, että kotikanan kantalajin Gallus bankivan poikaset, joita Intiassa on haudotettu kotikanalla, ovat alussa tavattoman kesyttömiä. Samoin on fasaaninpoikasten laita, joita Englannissa on haudotettu kanalla. Kesyjen kanalintujen poikaset eivät suinkaan ole kadottaneet kaikkea pelkoa, vaan ainoastaan pelkonsa koiraa ja kissaa kohtaan, sillä kun emo päästää vaaraa ilmottavan kaakatuksensa, niin ne (varsinkin kalkkunanpoikaset) juoksevat esiin emon siipien alta ja piiloutuvat ympäröivään ruohoon tai pensaikkoon; tämän ne ilmeisesti tekevät siinä vaistomaisessa tarkotuksessa, että emo voisi lentää pois, kuten näemme kesyttömien maassa-elävien lintujen tekevän. Mutta tämä kananpoikasissamme säilynyt vaisto on kesytystilassa tullut tarpeettomaksi, sillä kanaemo on puuttuvan harjotuksen johdosta miltei tyyten kadottanut lentokykynsä.

Voimme siis tehdä sen johtopäätöksen, että kesytystilassa on syntynyt uusia vaistoja ja hävinnyt luonnonvaistoja, osaksi tottumuksesta, osaksi siten, että ihminen on polvi polvelta valinnallaan kehittänyt erikoisia sielullisia tottumuksia ja toimintoja, jotka ensi aluksi ilmaantuivat sattumalta, käyttääksemme tätä sanaa, koska emme tiedä mainita mitään muuta syytä. Muutamissa tapauksissa on pelkkä pakollinen tottumus riittänyt aikaansaamaan perinnöllisiä sielullisia muutoksia; toisissa taas pakollinen tottumus ei ole aikaansaanut mitään ja kaikki on ollut tuloksena valinnasta, jota on harjotettu sekä määräperäisesti että itsetiedottomasti. Mutta useimmissa tapauksissa ovat sekä tottumus että valinta osaltansa myötävaikuttaneet.

ERIKOISIA VAISTOJA.

Saamme kenties parhaan käsityksen siitä, kuinka vaistot ovat luonnontilassa muuntuneet luonnollisen valinnan vaikutuksesta, jos lähemmin tarkastamme muutamia erikoisia tapauksia. Otan puheeksi ainoastaan kolme tapausta: käen vaiston, joka saa sen munimaan munansa muiden lintujen pesiin, eräiden muurahaisten orjanotto-vaiston ja mehiläisen solunrakennuskyvyn. Kahta viimemainittua vaistoa ovat luonnontutkijat syystä pitäneet ihmeellisimpinä kaikista tuntemistamme vaistoista.