Samalla kertaa panin samalle paikalle muutamia erään toisen lajin, F. flavan koteloita sekä muutaman näitä pieniä keltaisia muurahaisia, jotka vielä riippuivat kiinni pesänsä kappaleissa. Tätäkin lajia pidetään joskus, vaikka harvoin, orjana, mikäli Smith kertoo. Vaikka se on pieni laji, on se hyvin rohkea ja minä olen nähnyt sen raivokkaasti käyvän muiden muurahaisten kimppuun. Kerran löysin hämmästyksekseni riippumattoman F. flava muurahaisten yhteiskunnan orjia pitävien F. sanguinea muurahaisten keon alla olevan kiven alta; ja kun sattumalta tulin pöyhineeksi kumpaakin pesää, kävivät pikkumuurahaiset hämmästyttävällä rohkeudella suurten naapuriensa kimppuun. Nyt olin utelias näkemään, osaisiko F. sanguinea erottaa F. fuscan kotelot, joista se tavallisesti kasvattaa orjia, pienen ja raivoisan F. flavan koteloista, joita se harvoin ryöstää. Selvästi saattoi nähdä, että muurahaiset osasivat tehdä eron niiden välillä, sillä näin niiden heti innokkaasti tarttuvan F. fuscan koteloihin, kun ne sitävastoin olivat kovin säikähdyksissään kohdatessaan F. flavan koteloita taikkapa vaan maatakin niiden pesästä ja juoksivat kiireesti tiehensä; mutta neljännestunnin kuluttua, pian senjälkeen kuin kaikki keltaiset muurahaiset olivat menneet tiehensä, ne rohkaisivat mielensä ja kuljettivat pois kotelot.

Eräänä iltana kävin eräällä toisella F. sanguinean pesällä ja näin joukon muurahaisia palaavan kotiin ja menevän kekoonsa kuljettaen mukanaan F. fuscan kuolleita ruumiita (mikä osotti, ettei kysymyksessä ollut mikään muutto) ja lukuisia koteloita. Seurasin saalista kuljettavien muurahaisten pitkää jonoa taaksepäin noin neljäkymmentä yardia ja tulin hyvin tiheään kanervikkoon, josta näin viimeisen F. sanguinean tulevan ulos kuljettaen koteloa, mutta en voinut löytää hävitettyä pesää tiheästä kanervikosta. Pesän täytyi kuitenkin olla aivan lähellä, sillä pari kolme F. fusca lajiin kuuluvaa muurahaista juoksenteli sinne tänne kovin kiihdyksissään ja yksi seisoi liikkumattomana, oma kotelonsa suussaan, erään kanervanvarvun latvassa, nähtävästi aivan epätoivoissaan pesänsä hävityksestä.

Tällaisia ovat ihmeellistä orjainotto-vaistoa koskevat tosiasiat, jotka olen tahtonut tässä mainita, vaikkeivät ne kaipaakaan minun vahvistustani. Huomattakoon, mikä vastakohtaisuus ilmenee F. sanguinean ja Europan manterella tavattavan F. rufescens lajin vaistomaisissa tavoissa. Jälkimäinen ei rakenna omaa pesää, ei määrää itse pesänmuuttoa, ei kerää ruokaa itselleen eikä toukilleen, eipä edes voi itse elättää itseään: se on täydellisesti riippuvainen lukuisista orjistaan. Formica sanguinea lajilla sitävastoin on paljon vähemmän orjia, ja alkukesällä niitä on tuiki vähän. Isännät päättävät, koska ja mihin uusi pesä on rakennettava ja koska muutto on tapahtuva, ja isännät kuljettavat muutossa orjiaan. Sekä Sveitsissä että Englannissa näyttää toukkien hoitaminen olevan yksinomaan orjien tehtävänä ja isännät yksin käyvät orjainryöstöretkillä. Sveitsissä orjat ja isännät tekevät työtä yhdessä, rakentavat ja kantavat rakennustarpeita pesään; molemmat, mutta etupäässä orjat, paimentavat ja lypsävät kirvoja, ja siten molemmat keräävät ravintoa yhteiskunnalle. Englannissa tavallisesti ainoastaan isännät poistuvat pesästä keräämään rakennustarpeita ja ruokaa itselleen, orjilleen ja toukilleen. Isännillä on siis tässä maassa paljon vähemmän apua orjistaan kuin Sveitsissä.

En tahdo lähteä arvailemaan, millä tavoin F. sanguinean vaisto on syntynyt. Mutta koska sellaisetkin muurahaiset, jotka eivät pidä orjia, kuljettavat pois toisen lajin koteloita, jos näitä on sirotettuina keon läheisyyteen, on mahdollista, että jotkut tällaiset kotelot, joita alkuaan on kerätty ravinnoksi, ovat päässeet kehittymään; ja täten tahtomatta kasvatetut vieraat muurahaiset seuraavat vaistojaan ja tekevät sitä työtä mitä osaavat. Jos ne ovat osottautuneet hyödyllisiksi sille lajille, joka on ne ryöstänyt — s.o. jos lajilla on ollut suurempaa etua työntekijäin ryöstämisestä kuin niiden siittämisestä — on luonnollinen valinta voinut kehittää kotelonkokoamistapaa, joka alkuaan tarkotti koteloiden ravinnoksi-käyttämistä, ja vakiinnuttaa tämän tavan, antaen sille aivan toisen tarkotuksen, orjien kasvattamisen. Kun tapa kerran oli syntynyt — vaikkakaan se ei olisi ollut edes siihen määrään kehittynyt kuin brittiläisen F. sanguinean, jolla, kuten olemme nähneet, on vähemmän apua orjistaan kuin samalla lajilla Sveitsissä — on luonnollinen valinta voinut vahvistaa ja muuntaa vaistoa — edellyttäen että jokainen muuntelu on ollut lajille hyödyllinen — kunnes vihdoin on kehittynyt muurahainen, joka on orjistaan niin surkean riippuvainen kuin Formica rufescens.

Mehiläisen solunrakennusvaisto. — En aio tässä puuttua vähäpätöisiin yksityiskohtiin, vaan ainoastaan yleispiirtein esittää ne johtopäätökset, joihin olen tullut. Tympeä on se ihminen, joka ei tarkastaessaan mehiläiskennon ihmeellistä rakennetta, joka niin oivallisesti soveltuu tarkotukseensa, tunne innokasta ihailua. Matematikot kertovat meille, että mehiläiset ovat käytännössä ratkaisseet vaikean probleman, rakentaessaan solunsa sen muotoisiksi, että niihin mahtuu mahdollisimman suuri määrä hunajaa, samalla kuin mehiläiset niiden rakentamiseen käyttävät mahdollisimman vähän kallista vahaa. On huomautettu, kuinka taitavallekin työmiehelle kävisi hyvin vaikeaksi, sopivia työaseita ja mittoja käyttäenkin, muodostaa vahasta säännöllisiä kammioita, mutta mehiläisparvi suorittaa tämän työn pimeässä pesässä. Vaikka olettaisimme niillä olevan minkälaisia vaistoja tahansa, tuntuu ensimältä aivan käsittämättömältä, kuinka ne osaavat tehdä kaikki tarpeelliset kulmat ja tasot tai kuinka ne edes voivat huomata, ovatko nämä oikein tehdyt. Mutta vaikeus ei ole läheskään niin suuri, kuin miltä se ensinnä näyttää: koko tämä ihmeellinen työ on luullakseni selitettävissä muutamien yksinkertaisten vaistojen avulla.

Johduin tutkimaan tätä asiaa sen johdosta, että Waterhouse on osottanut solun muodon olevan läheisessä suhteessa jo olemassa-oleviin viereisiin soluihin. Seuraavassa esittämääni mielipidettä voidaan kenties pitää ainoastaan Waterhousen teorian toisintona. Tarkastakaamme yleistä asteittaisuuslakia ja katsokaamme, eikö luonto meille siinä paljasta työskentelytapaansa. Lyhyen astesarjan toisessa päässä tapaamme kimalaiset, jotka käyttävät vanhoja koteloitaan hunajasäiliöinä, toisinaan jatkaen niitä lyhyillä vahaputkilla, ja jotka toisinaan myöskin rakentavat erityisiä, hyvin epäsäännöllisiä pyöreitä kammioita vahasta. Sarjan toisessa päässä taas tapaamme mehiläisen kammiot, jotka ovat kahdessa kerrassa päällekkäin. Kukin solu on, kuten tunnettua, kuusisivuinen särmiö, jonka sivut taittuvat alhaalla siten, että ne liittyvät ylösalaisin käännetyksi, kolmen vinoneliön muodostamaksi pyramidiksi. Näissä vinoneliöissä on eräitä kulmia, ja nuo kolme vinoneliötä, jotka kennon toisella puolella muodostavat yksityisen solun pyramidipohjan, ottavat kennon toisella puolella osaa kolmen toisiinsa rajottuvan solun pohjan muodostamiseen. Mehiläisen äärimäisen täydellisten ja kimalaisen yksinkertaisten solujen välimuotona ovat mexikolaisen Melipona domestican solut, jotka Pierre Huber on tarkasti selittänyt ja kuvannut. Melipona on itsekin rakenteeltaan mehiläisen ja kimalaisen välimuoto, mutta lähempää sukua jälkimäiselle. Se rakentaa miltei säännöllisen kennon sylinterinmuotoisista soluista, joissa toukat kehittyvät, ja sen lisäksi vielä muutamia suuria hunajasäiliösoluja. Jälkimäiset ovat miltei pallonmuotoisia, jotenkin samankokoisia ja liittyvät toisiinsa epäsäännölliseksi joukkioksi. Mutta ennen kaikkea on huomattava, että nämä solut ovat aina rakennetut niin lähelle toisiaan, että niiden täytyisi leikata toisiaan, jos pallo olisi laadittu täydelliseksi. Näin ei kumminkaan milloinkaan tapahdu, sillä mehiläiset rakentavat niille kohdin, missä pallojen täytyisi leikata toisiaan, pallojen väliin aivan tasaisen vahaseinän. Jokaisen solun seininä ovat siis ulkopuolinen, pyöreä osa ja kaksi, kolme tai useampia tasoja, aina sen mukaan kuinka moneen viereiseen soluun se rajottuu. Solun levätessä kolmen muun solun päällä, mikä on hyvin tavallista ja välttämätöntäkin, koska pallonmuotoiset solut ovat miltei yhtä suuria, yhtyvät nuo kolme tasapintaa pyramidiksi; ja tämä pyramidi on, kuten Huber on huomauttanut, ilmeisesti kotimehiläisen solun kolmisivuisen pyramidipohjan karkea luonnos. Samoinkuin kotimehiläisen soluissa, samoin Meliponan soluissakin kolme tasapintaa aina on samalla kolmen naapurisolun seininä. On selvää että Melipona-mehiläinen tällä rakennustavallaan säästää vahaa ja, mikä tärkeämpää, työtä, sillä naapurisolujen väliset tasaiset seinät eivät ole kaksinkertaiset, vaan samanvahvuiset kuin pallonpinnan muotoiset ulkoseinät, ja kummankin jokainen tasainen seinä on samalla kahden eri solun seinänä.

Miettiessäni tätä johtui mieleeni, että jos Melipona rakentaisi pallonmuotoiset solunsa tietyn matkan päähän toisistaan, samansuuruisiksi ja järjestäisi ne kahteen säännölliseen kerrokseen, niin täten syntynyt rakennelma olisi yhtä täydellinen kuin kotimehiläisen kenno. Kirjotin tämän johdosta professori Miller'ille Cambridge'een, ja tämä geometrikko on hyväntahtoisesti lukenut läpi seuraavan, hänen tiedonantojensa mukaan laaditun esityksen, ja ilmottanut minulle, että se on täysin oikea:

Jos ajatellaan joukko yhtäsuuria palloja asetetuiksi kahteen yhdensuuntaiseen kerrokseen siten, että kunkin pallon keskipiste on säde X V2 eli säde X 1,41421 pituisen (tai hieman lyhemmän) välimatkan päässä saman kerroksen kuuden ympäröivän pallon keskipisteistä ja saman välimatkan päässä toisessa yhdensuuntaisessa kerroksessa olevien viereisten pallojen keskipisteistä, ja jos kummassakin kerroksessa olevien pallojen väliin piirretään leikkaustasoja, syntyy kaksi kerrosta kuusisivuisia särmiöitä, joita yhdistävät kolmen vinoneliön muodostamat pyramidinjalustat; ja vinoneliöiden ja kuusisärmiöiden sivujen kaikki kulmat ovat aivan samat kuin tarkimmissa mittauksissa, joita on tehty mehiläisen soluista. Olen kumminkin kuullut prof. Wyman'ilta, joka on tehnyt lukuisia huolellisia mittauksia, että mehiläisen rakennustaidon tarkkuutta on paljon liioteltu, niin että, mikä solun tyypillinen muoto lieneekin, sen harvoin jos koskaan tapaa käytännössä toteutettuna.

Tästä voimme varmuudella päättää, että Meliponan vaistojen, jotka eivät itsessään ole kovin merkillisiä, tarvitsisi vain vähän muuttua, niin tämä mehiläinen rakentaisi yhtä ihmeellisen taidokkaita soluja kuin kotimehiläinen. Olettakaamme, että Meliponalla olisi kyky rakentaa solunsa todella pallonmuotoiseksi ja samankokoisiksi; tämä ei olisi ensinkään merkillistä, siihen nähden, että se jo osaksi tekee tämän ja että monet hyönteiset kaivavat aivan sylinterinmuotoisia reikiä puuhun, nähtävästi kiertäen määrättyä pistettä. Olettakaamme edelleen, että Melipona laatisi solunsa tasaisiin kerroksiin, kuten se todella rakentaakin sylinterinmuotoiset solunsa. Ja olettakaamme lopuksi — mikä on kaikkein vaikeinta — että se jollakin tavoin voisi tarkasti arvostella, kuinka pitkän matkan päässä sen olisi seisottava työtovereistaan, kun useita mehiläisiä on pallosoluja laatimassa; nytkin se kumminkin jo sikäli kykenee arvostelemaan etäisyyttä, että se aina laatii pallosolunsa niin, että ne määrätyillä kohdilla leikkaavat toisiaan, yhdistäen sitten leikkauskohdat aivan tasaisilla pinnoilla. Nämä oletetut vaistonmuuntelut eivät itsessään ole niinkään ihmeellisiä — tuskin sen ihmeellisempiä kuin ne vaistot, jotka ohjaavat lintua pesän laadinnassa — ja niiden kautta uskon kotimehiläisen luonnollisen valinnan avulla saavuttaneen verrattoman rakennustaitonsa.

Tämän teorian voimme sitäpaitsi todistaa kokeella. Seuraten Tegetmeier'in esimerkkiä erotin kaksi kennoa ja panin niiden väliin pitkän, paksun, suunnikkaanmuotoisen vahalevyn. Mehiläiset alkoivat heti kovertaa siihen pienen pieniä pyöreitä kuoppia. Ja samalla kun ne syvensivät näitä pieniä kuoppia, laajensivat ne niitä yhä, kunnes niistä oli tullut matalia kulhoja, jotka näyttivät silmälle todellisen pallon tai pallonosan muotoisilta ja joiden lävistäjä oli jotenkin samanpituinen kuin tavallisen mehiläissolun. Oli erittäin mielenkiintoista panna merkille kuinka kaikkialla, missä useita mehiläisiä oli alkanut kovertaa näitä kulhoja lähellä toisiaan, ne olivat alkaneet työnsä sellaisten välimatkojen päässä toisistaan, että silloin kun kulhot olivat saavuttaneet mainitun laajuuden (s.o. jotenkin saman laajuuden kuin mikä on tavallisella solulla) ja kun niiden syvyys oli noin kuudesosa sen pallon lävistäjästä, josta ne muodostivat osan, pallojen reunat leikkasivat toisiaan. Heti kun tämä oli tapahtunut, olivat mehiläiset lakanneet kaivertamasta ja alkaneet rakentaa tasaisia vahaseiniä kulhojen välisille leikkaustasoille, niin että jokainen kuusisärmiö oli rakennettu pyöristetyn kulhon suoraviivaisille reunoille, sen sijaan kuin ne tavallisissa soluissa ovat rakennetut ylösalaisin käännetyn kolmisivuisen pyramidin suoraviivaisille asemasivuille.