Kuten neljännessä luvussa olemme nähneet, on sukupuuttoon kuolemisella ollut tärkeä merkitys siinä suhteessa, että se on kussakin luokassa selventänyt eri ryhmien välisiä rajoja. Voimme selittää kokonaisten eri luokkien väliset eroavaisuudet — esim. lintujen ja muiden luurankoisten eroavaisuuden — otaksumalla, että monet vanhat elämänmuodot, jotka muinoin liittivät lintujen varhaisimmat esi-isät muihin, tuohon aikaan vähemmän erilaistuneihin luurankoisluokkiin, ovat tyyten hävinneet. Niiden muotojen joukossa, jotka muinoin yhdistivät toisiinsa kalat ja sammakkoeläimet, on sitävastoin sukupuuttoon häviäminen ollut paljon vähäisempi. Vielä vähäisempi on se ollut muutamissa kokonaisissa luokissa, esim. äyriäisten luokassa, sillä siinä liittää pitkä ja ainoastaan paikotellen katkennut sukulaisuusketju toisiinsa mitä ihmeellisimmin toisistaan eriävät muodot. Sukupuuttoon sammuminen on ainoastaan tehnyt ryhmät varmapiirteisemmiksi, vaan ei suinkaan niitä muodostanut, sillä jos kaikki muodot, mitkä milloinkaan ovat maapallomme pinnalla eläneet, äkkiä uudelleen ilmaantuisivat eloon, niin vaikkakin olisi aivan mahdotonta määritellä kutakin luokkaa muista erottavia tunnusmerkkejä, olisi kuitenkin luonnollinen jaotus tai ainakin luonnollinen järjestely mahdollinen. Näemme tämän luodessamme silmäyksen kuvioomme. Otaksukaamme, että kirjaimet A—L esittävät yhtätoista siluriaikaista sukua, joista muutamat ovat synnyttäneet laajoja muuntuneita jälkeläisryhmiä, ja että jokaista haarautumaa ja alahaarautumaa yhdistävät välimuodot ovat vielä elossa, eivätkä nämä eroa yhdistämistään muodoista enempää kuin nykyisiä muunnoksia yhdistävät välimuodot. Tässä tapauksessa olisi aivan mahdotonta määritellä erotusta ryhmien eri jäsenten ja niiden läheisempien esivanhempien ja jälkeläisten välillä. Siitä huolimatta pitäisi kuitenkin kuvion järjestely paikkansa ja olisi luonnollinen, sillä perinnöllisyyslain nojalla olisi esim. kaikilla A:sta polveutuneilla muodoilla jotakin yhteistä. Puussa voimme nähdä jokaisen oksan erikseen, vaikka varsinaisessa haarautumiskohdassa ne sulautuvat yhteen. Kuten sanottu, emme voisi määritellä eri ryhmiä, mutta me voisimme valita joukosta tyyppejä, s.o. muotoja, joihin sisältyvät kunkin ryhmän, joko suuren tai pienen, useimmat tunnusmerkit, ja siten antaa yleisen käsityksen niiden välisten eroavaisuuksien arvosta. Näin olisi meidän meneteltävä, jos jolloinkin onnistuisimme keräämään jonkin luokan kaikkialla ja kaikkina aikoina eläneet muodot. Varmaa on, ettemme milloinkaan onnistu suorittamaan niin täydellistä keräilyä, mutta muutamissa luokissa pyrimme kumminkin saavuttamaan tätä päämäärää. Milne Edwards onkin äskettäin eräässä etevässä kirjotuksessaan terottanut mieleemme, kuinka tärkeätä on kiinnittää huomiota tyyppeihin, katsomatta siihen, voimmeko erottaa ja määritellä ne ryhmät, joihin tuollaiset tyypit kuuluvat.
Olemme siis nähneet, kuinka luonnollinen valinta, joka on seurauksena olemisen taistelusta ja joka miltei välttämättä johtaa sukupuuttoon häviämiseen ja ominaisuuksien erilaistumiseen jokaisen vallitsevan kantalajin jälkeläisissä, selittää tuon kaikkien elollisten olentojen sukulaisuussuhteissa huomattavan suuren yleispiirteen, olioiden jakautumisen ryhmiin ja alaryhmiin. Me annamme sukuperän ratkaista ryhmittäessämme molemmat sukupuolet ja kaikki ikäasteet samaksi lajiksi, vaikka näillä olisikin vain harvoja yhteisiä tunnusmerkkejä; me annamme sen ratkaista ryhmitellessämme tunnustettuja muunnoksia, erotkoot vaikka kuinka paljon vanhemmistansa. Ja minä uskon, että polveutuminen on se kätketty yhdysside, jota luonnontutkijat ovat etsineet "luonnollisen järjestelmän" nimellä. Käsittäessämme luonnollisen järjestelmän genealogiseksi järjestelmäksi, jossa eroavaisuusasteita osottavat nimitykset "suku", "heimo", "lahko" y.m., tulevat jaotuksessa noudattamamme säännöt ymmärrettäviksi. Käsitämme, miksi meidän on toisille yhtäläisyyksille annettava suurempi arvo kuin toisille; miksi otamme lukuun surkastuneita ja hyödyttömiä tai muuten fysiologisesti vähäpätöisiä elimiä; miksi keksiessämme kahden ryhmän keskinäisen sukulaisuuden muitta mutkitta hylkäämme analogiset tai adaptiviset tunnusmerkit, mutta käytämme hyväksemme näitä tunnusmerkkejä saman ryhmän rajoissa. Käsitämme helposti, miksi kaikki elossa olevat ja sukupuuttoon kuolleet muodot voidaan ryhmittää muutamiksi harvoiksi luokiksi ja miksi jokaisen luokan eri jäsenet liittyvät toisiinsa mitä monimutkaisimmilla, säteittäisesti haarautuvilla sukulaisuussiteillä. Me emme kenties milloinkaan kykene selvittämään sitä sotkuista verkkoa, mikä liittää luokan eri jäsenet toisiinsa. Mutta jos päämaali, johon pyrimme, on selvänä edessämme, emmekä koeta etsiä mitään tuntematonta luomissuunnitelmaa, on meillä toiveita siitä, että varmasti, joskin hitaasti lähestymme päämaalia.
Professori Haeckel on kirjassaan "Generelle Morphologie" y.m. teoksissaan äskettäin suurella tietorikkaudellaan ja kyvykkäisyydellään käsitellyt kaikkien elollisten olentojen sukujohtoa eli fylogeniaa, kuten hän sitä nimittää. Eri polveutumissarjoja johtaessaan hän turvautuu etupäässä embryologisiin tunnusmerkkeihin, mutta käyttää myöskin apunaan homologisia ja surkastuneita elimiä sekä kiinnittää huomiota niihin toisiansa seuraaviin aikakausiin, joiden kuluessa eri elämänmuotojen arvellaan ensinnä esiintyneen geologisissa muodostumissamme. Hän on näin ollen rohkeasti tehnyt tärkeän alotteen ja osottanut meille, kuinka jaotus vastaisuudessa tullaan laatimaan.
MORFOLOGIA.
Olemme nähneet, kuinka saman luokan jäsenet riippumatta niiden elintavoista muistuttavat toisiaan elimistönsä yleiseltä kaavailulta. Tätä samankaltaisuutta mainitaan usein nimellä "tyypin yhdenmukaisuus" tai nimittämällä luokan eri jäsenten yksityisiä osia ja elimiä homologisiksi. Koko asia sisältyy yleiseen nimitykseen morfologia. Tämä on luonnonhistorian mielenkiintoisimpia aloja, voipa miltei kutsua sitä sen sieluksi. Mikäpä on omituisempaa, kuin että ihmisen käsi, joka on muodostunut tarttumaelimeksi, myyrän käpälä, joka on mukautunut kaivamiseen, hevosen jalka, pyöriäisen evä ja lepakon siipi ovat kaikki rakennetut samaan kaavaan, käsittäen samanlaisia vastaavissa asemissa olevia luita? Kuinka omituista onkaan — mainitaksemme toisen vähäpätöisemmän, vaikka kylläkin kuvaavan esimerkin — että kengurun takajalat, jotka ovat niin hyvin soveltautuneet hyppimiseen lakeilla tasangoilla, kiipeilevän, lehtiä syövän koalan takajalat, jotka ovat yhtä hyvin soveltautuneet tarttumaan puiden oksiin, sekä maassa oleskelevan, hyönteisiä syövän bandicootin ja muutamien muiden australialaisten pussieläinten takaraajat ovat kaikki rakenteeltaan samaa omituista tyyppiä: toisen ja kolmannen varpaan luut ovat tavattoman hennot ja yhteisen nahkapeitteen peittämät, niin että ne näyttävät yhdeltä ainoalta, kahdella kynnellä varustetulta varpaalta. Huolimatta näiden elinten samanlaatuisesta rakenteesta on ilmeistä, että eri eläimet käyttävät niitä mahdollisimman erilaisiin tarkotuksiin. Tapaus on sitä omituisempi, kun Amerikan pussirotilla, joilla on miltei samat elämäntavat kuin niiden australialaisilla sukulaisilla, jalat ovat aivan tavallista rakennetta. Professori Flower, jonka mukaan olen maininnut nämä esimerkit, lausuu loppuhuomautuksenaan: "Voimme kutsua tätä tyypinmukaisuudeksi, mutta emme sillä pääse lähemmäksi ilmiön selitystä". Ja sitten hän lisää: "Mutta eikö tämä ehdottomasti pane olettamaan todellista sukulaisuutta, yhteisen esi-isän jättämää perintöä?"
Geoffroy St. Hilaire on voimakkaasti painostanut homologisten elinten suhteellisen aseman ja yhteyden suurta merkitystä. Elimet voivat erota miltei kuinka paljon tahansa muodoltaan ja kooltaan, ja kumminkin ne pysyvät toisiinsa liittyneinä samassa muuttumattomassa järjestyksessä. Emme esim. milloinkaan tapaa olka- ja kyynärvarren tai reiden ja säären luita päinvastaisessa järjestyksessä. Näin ollen voidaan käyttää samoja nimityksiä aivan erilaisten eläinten homologisista luista. Saman yleisen lain näemme soveltuvan hyönteisten suunrakenteeseen. Kuinka erilaisia elimiä ovatkaan kiitäjäperhosen suunnattoman pitkä spiralimainen imukärsä, mehiläisen tai seinäluteen omituisesti niveltyvä kärsä ja kovakuoriaisen suuret leukapielet! Ja kumminkin kaikki nämä elimet, jotka täyttävät niin erilaisia tarkotuksia, ovat muodostuneet lukemattomien toisintojen kautta ylähuulesta sekä yläleuoista (mandibulae) ja kahdesta parista alaleukoja (maxillae). Sama laki määrää äyriäisten suuosien ja raajojen muodostumisen. Ja sama on myöskin kasvien kukkien laita.
On aivan toivotonta yrittää selittää tätä saman luokan jäsenissä havaittavaa samankaavaisuutta vetoamalla hyödyn periaatteeseen tai "lopullisiin syihin". Yrityksen toivottomuuden on Owen nimenomaisesti myöntänyt erittäin mielenkiintoisessa teoksessaan "jäsenten luonteesta". Vallitsevan käsityksen kannalta, jonka mukaan kukin olento on erikseen luotu, emme voi muuta kuin ainoastaan sanoa, että asia on niinkuin se on ja että Luoja on nähnyt hyväksi laatia jokaisen pääluokan eläimet ja kasvit yhdenmukaisiksi. Mutta tämä ei ole mikään tieteellinen selitys.
Varsin yksinkertaisen selityksen antaa sitävastoin teoria toisiaan seuraavien lievien toisintojen valinnasta, toisintojen, joista jokainen on jollakin tavoin hyödyllinen toisintuneelle muodolle, mutta usein vaikuttaa vuorosuhteellisuuslain nojalla muihinkin elimistön osiin. Tällaisiin muutoksiin ei sisälly mitään pyrkimystä alkuperäisen suunnitelman muuttamiseen tai osien siirtämiseen. Jäsenen luut voivat lyhetä tai litistyä miten paljon tahansa ja samalla peittyä paksulla kalvolla, siten muodostuen eviksi; räpylöillä varustetun käden kaikki tai jotkut luut voivat pidetä kuinka paljon tahansa ja niitä liittävä kalvo kasvaa, niin että kädestä muodostuu siipi. Mutta mitkään tällaiset muutokset eivät pyri muuttamaan luuston kokoonpanoa eikä osien keskinäistä yhteyttä. Jos oletamme, että kaikkien imettäväisten, lintujen ja matelijoiden muinaisen esi-isän — kutsukaamme sitä alkutyypiksi — raajat olivat rakennetut nykyisen vallitsevan kaavan mukaisesti, mitä tarkotusta nämä lienevätkin täyttäneet, käsitämme heti selvästi jäsenten homologisen rakenteen merkityksen koko luokassa. Niinpä, kun on kyseessä hyönteisten suunrakenne, meidän tarvitsee ainoastaan olettaa, että niiden yhteisellä esi-isällä oli ylähuuli, yläleuat ja kaksi paria alaleukoja, jotka kenties olivat rakenteeltaan hyvin yksinkertaiset, luonnollinen valinta selittää hyönteisten suuosien rakenteen ja tehtävien suunnattoman erilaisuuden. Kumminkin on ymmärrettävää, että elimen alkuperäinen yhteinen kaavailu saattaa himmetä ja lopulta aivan hävitä eräiden osien kutistuessa ja vihdoin täydelleen surkastuessa, toisten yhteensulautuessa ja toisten kaksistuessa tai monistuessa — muunteluita, joiden tiedämme olevan mahdollisia. Sukupuuttoon kuolleiden jättiläiskokoisten vesiliskojen melamaisten evien ja eräiden loisäyriäisten suuosien rakenteessa näyttää yleiskaava osaksi häipyneen näkymättömiin.
Asialla on toinenkin yhtä mielenkiintoinen puoli: voimme näet, sensijaan että vertaisimme toisiinsa saman luokan eri jäsenten vastaavia (homologisia) osia ja elimiä, verrata keskenään saman yksilön eri osia ja elimiä. Useimmat fysiologit pitävät pääkallon luita homologisina — s.o. luvultaan ja keskinäiseltä yhteenliitynnältään vastaavina — eräiden selkärangan nikamien alkeellisille osille. Kaikkien luurankoisluokkien etu- ja takaraajat ovat selvästi homologisia elimiä. Sama on laita äyriäisten ihmeteltävän monimutkaisesti rakentuneiden leukojen ja jalkojen. Jokaiselle on tunnettua, että kukan verhiön, teriön, hetiön ja emiön suhteellinen asema sekä niiden sisäinen rakenne ovat ymmärrettävissä siten, että ne ovat muodostuneet muuntuneista lehdistä, jotka ovat järjestyneet spiralikierteisiin. Epämuotoiset kasvit usein selvästi todistavat mahdollisuuden, että toinen elin on muuttunut toiseksi, ja voimmepa tarkastaessamme kukan kehitystä varhaisimmilla eli alkioasteilla, samoinkuin myöskin äyriäisten ja monien muiden eläinten varhaisinta kehitystä, todella nähdä kuinka elimet, jotka täysi-ikäisyyden asteella ovat muuttuneet aivan erilaisiksi, tällöin vielä ovat tarkalleen samanlaisia.
Kuinka käsittämätöntä tämä onkaan, jos katselemme osia vallitsevan luomisopin valossa! Miksi ovat aivot suljetut tuollaiseen lukuisista ja omituisesti muodostuneista luista kyhättyyn kuoreen, luista, jotka ilmeisesti vastaavat selkänikamia? Kuten Owen on huomauttanut, ei se seikka, että eri kappaleista kokoonpannun pääkallon taipuisuus helpottaa synnytystä imettäväisillä, mitenkään voi selittää lintujen ja matelijain samanlaista kallonrakennetta. Miksi ovat lepakon siipien ja jalkojen luut luodut samanlaisiksi, vaikka näitä elimiä käytetään niin erilaisiin tarkotuksiin kuin lentämiseen ja kävelemiseen? Miksi on jollakin äyriäisellä, jolla on tavallista monimutkaisemmin rakentunut, monista osista muodostunut suu, aina sitä vähemmän raajoja ja miksi taas toisilla, joilla on useampia jalkapareja, on yksinkertaisemmin muodostunut suu? Miksi ovat kukan verho-, terä-, hede- ja emilehdet kaikki rakennetut samaan kaavaan, vaikka täyttävät niin erilaisia tehtäviä?