Ilta on kaunis, ohuein pilvien läpi loistaa täysikuu. Päivä on ollut ihan toista luontoa, sillä kadut ovat mustat liasta ja mudasta, jonka tihiä sumu on tehnyt vielä sakeammaksi. Tuo hunnulla peitetty rouvasnainen, joka kävelee edes takaisin löytölasten huoneen takaportin edustalla, tarvitsee kyllä tänä iltana hyviä jalka-varustuksia.
Hän kävelee levotonna edes takaisin, välttäen ajurien pysäyspaikkaa, ja seisahtuu usein suuren neliskulmaisen kartanonmuurin läntiseen päähän, kasvot porttia kohden. Mielensä näyttää levottomalta. Kirkas taivaankansi hänen päänsä ylitse kehoittaa häntä toivomaan, mutta likaantuneet kadunkivet allansa muistuttavat mailman vastuksista ja koetuksista. Niinkuin askeleensa alituisella ristin rastiin kävelemisellä olivat rakentaneet ikäänkuin sokkelon mutaan, niin olivat kentiesi hänen elämänsä jäljet ja vaiheet solmeuneet ikäänkuin monimutkaiseksi ja sekasortoiseksi verkoksi.
Löytölastenhuoneen takaportti aukenee, ja nuori nainen tulee ulos. Rouvasnainen menee syrjään, huomaa että portti hiljaa suljetaan sisäpuolelta, ja alkaa seurata nuorta naista.
Kaksi kolme katua on kuljettu äänetönnä, ennenkuin se, joka seuraa jäljestä, ojentaa kätensä ja koskee edelläkävijään. Nuori nainen pysähtyy ja kääntyy kummastellen.
"Te koskitte minuun eilenkin illalla, mutta käännettyäni päätäni, ette tahtoneet puhua. Miksi seuraatte minua kuin äänetön haamu"?
"Se ei ollut siitä syystä etten tahtonut puhua", — vastasi rouvasnainen hiljaisella äänellä, — "vaan siitä etten voinut, vaikka koetin puhua."
"Noh! mitä tahdotte minulta? Olenko koskaan tehnyt teille mitään pahaa"?
"Ette koskaan."
"Tunnetteko minua?"
"En."