Kirjankauppias oli nähtävästi sekä harmistuneena että kummastuksissa kysymyksestä eikä vastannut.
Wilding uudisti kysymyksensä.
Kirjankauppias otti pöydältään pienen siistin kirjan yksinkertaisessa siteessä, ojensi sen vieraalle näyttäen nimilehteä:
Kunnioitettavan herran John Harkerin marttyri-kuolema Uudessa
Seelandissa. Kertonut eräs entinen seurakuntalaisensa.
Wilding laski kirjan jälleen pöydälle.
"Pyydän anteeksi" sanoi hän, ajatellen ehkä omaa marttyriyyttänsä.
Hiljainen kirjankauppias vastasi kumarruksella, ja Wilding meni.
Kolmas ja viimeinen paikka, ja kolmas ja viimeinen kerta Ilman
Menestyksettä!
Mikä nyt oli tehtävänä? Nähtävästi ei löytynyt muuta neuvoa kuin palata Lontoosen, pettyneenä joka haaralla. Paluumatkallansa katseli Wilding tuon tuostakin kopiaa, jota oli saanut Löytölasten huoneen pöytäkirjoista. Yksi epätoivon monista muodoista — kohta surkuteltavin kaikista — on se, joka itsepäisesti rakastaa pukeutua Toivon vale-pukuun. Heittämäisillään mitätöntä paperia ulos vaunun ikkunasta pidätti Wilding yhtäkkiä kätensä.
"Kentiesi saattaa tuo vielä viedä johonkuhun keksintöön," arveli hän. "Niinkauvan kuin elän en tahdo erkauda tästä ja kuolemani jälkeen löytävät testamenttini suorittajat sen saman sinetin alla kuin testamenttinikin."
Nyt johdatti sana testamentti rehellistä viininkauppiasta uudelle mielen uralle, ehkä päätarkoituksensa ei kuitenkaan jäänyt unehduksiin. Hänen täytyi aivan hetimmiten tehdä testamenttinsa.