Näiden molempain matkustavaisten keskinäinen suhta oli ihan erilainen. Obenreizer, joka Vendalen toimen-sukkeluudesta näki turmion uhkaavan ja jokaisen tunnin kuluessa huomasi tämän turmion aina enemmän läheneväksi, vihasi häntä villin metsäelävän kavaluudella. Hän oli aina tuntenut erästä vainun-kaltaista inhoa Vendalea vastaan, johon syy oli ehkä haettava vanhassa riitaisuudessa herran ja talonpojan välillä, kentiesi myöskin Vendalen luonnon julki-suoruudessa, kentiesi hänen kauniimmassa ulko-muodossakin, taikkapa tämän menestyksessä etsiessä Margueriten lempeä; ja viimeksi mainitut syyt olivat ehkä painavimmat. Ja nyt hän tätä paitsi Vendalessa havaitsi metsästäjän, joka vainosi häntä elämän ja kuoleman uhalla. Vendale sitä vastoin, joka aina jalomielisesti oli taistellut ensimmäistä epä-luuloansa vastaan, älysi nyt velvollisuutensa olevan kaikin voimin vastustella tätä epäluuloa ja lakkaamatta sanoi hän itselleen: "Hän on Margueriten holhoja. Välimme on varsin ystävällinen; hän on itse esittänyt matka-seuruutta ja hänellä ei voi olla minkäänlaisia itsekkäitä sivutarkoituksia tällä ikävällä matkustamisella." Näihin kaikkiin seikkoihin, jotka puhuivat Obenreizerin puolustukseksi, lisäsi sattumus vielä yhden tapauksen, silloin kuin he, oltuansa matkalla kahta vertaa kauemmin kuin tavallisesti, vihdoin tulivat Baseliin.
Matkustajat olivat syöneet myöhäisen puolipäiväisen, ja olivat yksinänsä eräässä huoneessa ravintolassa, jonka akkunoista nähtiin sivutse juokseva Rheinin-virta, väkivaltainen ja syvä, paisunut ja kohiseva. Vendale makasi sohvalla ja Obenreizer käveli edes takaisin laattialla, välistä seisahtaen akkunan eteen katsellakseen kuinka kynttiläin valo kaupungista kuvastui pimeään veteen — ja ehkä ajatellen mielessään: "Ah! jos voisin syöstä hänen tuonne alas!" välistä pitkittäen käyntiänsä silmät kiinteästi tuijottaen laattiaan.
"Missä häntä ryöstän, jos voin? Missä hänen murhaan, jos täytyy?" Tämmöisiä kohisi virta, kohisi, väsymättä kohisi hänen kävellessä edestakaisin laattialla.
Tämä sävel kuului hänestä viimein niin selvään, että hän pysähtyi ajatellen parasta olevan laulaa matka-toverillensa toisen säveleen.
"Rheinin-virta kohisee tänä iltana", sanoi hän hymyillen, "ihan samalla tapaa kuin tuo vedenputous kotonani, jota äitini osoitti matkustavaisille ja josta olen ennenkin maininnut. Senkin ääni muuttui ilman mukaan ikäänkuin juoksevan virran kohina. Ollessani kello-sepän opissa muistan sen vielä suhisseen minun korviini pitkin päiväkausia: 'ken sä olet, pieni raukkaseni? ken sä olet, pieni raukkaseni?' Muistelenpa vielä sen toisissa tiloissa, kun sen ääni oli kolakka, ja myrsky raivosi vuoren solassa, kohisseen: 'Bum, bum, bum. Lyö hänet, lyö hänet, lyö hänet!" Ikään kuin vihastunut äitini — jos tuo minun äitini lienee ollutkaan!"
"Jos hän oli äitinne!" sanoi Vendale, joka vähitellen oli noussut istumaan. "Jos hän oli äitinne? Miksi niin sanotte?"
"Niin, mitä minä tiedän?" vastasi toinen jäykästi, nostaen käsiänsä ja antaen niiden jälleen pudota alas. "Minä olen niin halvasta suvusta, ettei siitä ole puhumistakaan. Olin hyvin nuori, ja kaikki muut perheessä olivat täysi-ikäiset ja niin kutsutut vanhempani ijälliset. Eikö voi olla kaikki mahdollista tällaisessa tapauksessa?"
"Oletteko koskaan epäilleet — —?"
"Olen jo kerran sanonut, että epäilen noitten kahden todellista naimista," vastasi hän, taasen nostaen käsiänsä, ikäänkuin poistaaksensa tätä ikävää puheen-ainetta. "Vaan mailmaan olen minä tullut, jos en olekkaan ylhäisestä suvusta siinnyt. Ja mitä se muutoin asiaan tekee?"
"Kumminkin olette aina Sveitsiläinen," sanoi Vendale seuraten häntä edes takasin silmillään.