"Ta, ta, ta! Älkää koskaan minun kanssani lörpöttäkö kiitollisuudesta. En voi kärsiä että ihmistä vääryydellä kohdellaan, ja se oli aivan sattumuksesta kuin oijensin teille käteni. Paitse sitä en ole vielä niin varma, että olisin nuoruuteni päiviä unhottanut. Isänne lähetti minulle ensimmäisen neuvon-kysyjän; riita koski erästä viini-tarhan kappalta, josta harvoin saatiin muutamia rypäleitä. Olenko siis mitään velkaa isänne pojalle? Totta kaiketi, minä olen velassa isällenne osoitetusta ystävyydestä ja minä maksan velkani hänen pojallensa. Tuohan oli aika somasti sanottu, eikö niin?" lisäsi maitre Voigt hyvillänsä. "Suokaa anteeksi että minä palkitsen omia ansioitani nuuskapriisillä!"
Obenreizer loi silmänsä alas, ikäänkuin ei hän olisi ansainnut sitä kunniaa, joka tuli katsojalle osaksi nähdessään notarin nuuskaavan.
"Sallikaa minun vielä pyytää teiltä yhtä suosion-osoitusta," sanoi hän jälleen nostaen ylös silmänsä. "Älkää seuratko sydämenne kehoitusta tässä asiassa. Olette vasta saaneet yleisen silmäyksen tilaani. Ennenkuin annatte minulle jotakin toimitettavaksi konttorissanne, täytyy teidän kuulla kaikki, mitä minusta väitetään sekä edukseni että moitteekseni. Malttakaa, siksi kun terve arvostelusvoimanne, yhtä hyvin kuin oivallinen sydämenne, tunnustaa, että minulla on oikeutta teidän hyväntahtoisuuteenne ja hyvään ajatukseenne. Siinä tapauksessa taitaisin minä kantaa päätäni pystyssä katkerimpiakin vihamiehiäni vastaan, ja koettaisin rakentaa uuden elämän-rakennuksen hyvän nimeni ja maineeni rauniolle, jotka olen menettänyt."
"Kuni tahdotte," sanoi maitre Voigt. "Te haastelette taitavasti, poikaseni. Huomatkaa sanani: teistä tulee vielä kuuluisa asian-ajaja!"
"Asia on pian kerrottu," jatkoi Obenreizer. "Vastukseni ja vaivani alkoivat sen herran kuoltua, jonka seurassa viime talvena matkustin tänne Englannista. Herra Vendale oli likeisin ystäväni ja minä rakastin häntä sydämeni pohjasta."
"Herra Vendale," puuttui notari puheesen, "niin, niin! Aivan oikein. Olen useammat kerrat tämän kuun kuluessa kuullut sen nimen mainittavan ja nähnyt sen päivälehdissäkin. Sehän oli tuon nuoren englantilaisen nimi, joka hukkui Simplon-vuoren solassa? Ja samassa tilassahan tekin saitte tuon naarman poskeenne ja kaulaanne?"
"Aivan niin, ja vieläpä omasta veitsestäni," sanoi Obenreizer ja nosti kätensä naarmaan, joka nähtävästi oli ollut pitkä ja syvä haava.
"Niin omasta veitsestänne," toisti notari, "ja yrittäessänne häntä pelastaa. Hyvä, hyvä. Se oli kauniisti tehty teiltä. Vendale! Niin, aivan oikein. Se on kumma, että näinä viimeisinä aikoina useasti on johtunut mieleeni että minun tykönäni muinoin kävi neuvonkysyjä sillä nimellä."
"Mutta maailma on niin pieni, hyvä herra Voigt," virkkoi Obenreizer, "niin aivan pieni."
Kuitenkin hän pani muistoonsa että notarilla ennen muinoin oli ollut neuvonkysyjä sillä nimellä.