"David", lausui Mr. Murdstone kerta, kun minä päivällisten jälkeen aioin tapani mukaan lähteä huoneesta; "minä huomaan surukseni, että sinulla on jörömäinen luonto".
"Kärrykäs, kuin karhu!"' sanoi Miss Murdstone.
Minä seisoin paikallani, pää alaspäin.
"Nyt, David", lausui Mr. Murdstone, "on jörömäinen, uppiniskainen luonto pahin kaikista".
"Ja poika on kaikista semmoisista luonnoista, joita minä koskaan olen nähnyt", muistutti hänen sisarensa, "kaikkein kovin ja jäykin. Luullakseni tekin, rakas Clarani, huomaatte sen?"
"Minä pyydän teiltä anteeksi, rakas Jane'ni", lausui äitini, "mutta oletteko aivan varma siitä — minä tiedän, että annatte minulle anteeksi, rakas Jane'ni — että ymmärrätte Davya?"
"Minä häpeisin vähän itseäni, Clara", vastasi Miss Murdstone, "jollen ymmärtäisi tätä poikaa taikka mitä poikaa hyvänsä. Minä en väitä, että olen teräväsilmäinen, mutta minä toivon, että minulla on tavallinen järki".
"Epäilemättä, rakas Jane'ni", arveli äitini, "on teillä hyvin tarkka ymmärrys —"
"Mitä vielä! Älkäät sanoko sitä, Clara", keskeytti Miss Murdstone äkäisesti.
"Mutta minä olen varma asiasta", jatkoi äitini; "ja jokainen tietää sen. Minä hyödyn siitä itse niin paljon ja monella lailla — ainakin minun tulee hyötyä — ettei kukaan voi olla enemmän vakuutettuna siitä, kuin minä; ja sentähden aina epäilen itseäni, kun puhun, minä takaan sen teille".