"Voi pikkuista raukkaa! Onko hän kuollut?"
"Älkäät laskeko sitä sydämellenne kovemmin, kuin täytyy", sanoi Mr.
Omer. "Niin. Pikku lapsi on kuollut".
Haavani aukenivat jälleen tästä sanomasta. Minä jätin tuskin kosketetun aamiaiseni, menin pois ja nojasin päätäni toista pöytää vastaan, joka oli vähäisen huoneen nurkassa ja jonka Minnie nopeasti tyhjensi, etten kyynelilläni tahraisi siihen asetettua murhepukua. Hän oli sievä, hyvänluontoinen tyttö ja pyyhki pois hiukset silmiltäni lempeällä, ystävällisellä kädellä; mutta hän oli suuresti iloissaan sen vuoksi, että hän oli melkein päättänyt työnsä, vieläpä hyvään aikaan, ja hän oli aivan toisenlainen, kuin niinä.
Ennen pitkää kalke lakkasi, ja kauniin-näköinen, nuori mies tuli pihan poikki huoneesen. Hänellä oli vasara kädessään, ja hänen suunsa oli täynnä pieniä nauloja, joita hänen täytyi poimia ulos, ennenkuin hänen oli mahdollista puhua.
"No, Joram!" lausui Mr. Omer. "Kuinka sinun työsi käy?"
"Kaikki hyvin", vastasi Joram. "Se on tehty, Sir".
Minnie punehtui hiukan, ja molemmat toiset tytöt hymyilivät keskenänsä.
"Kuinka! sinä teit siis työtä kynttilän valolla eilen illalla, kun minä olin klubissa? Eikö niin?" kysyi Omer, ummistaen toista silmäänsä.
"Niin", vastasi Joram. "Koska sanoitte, että, jos kaikki valmistuisi, meidän sopisi tehdä pieni huvimatka ja yhdessä lähteä tuonne, Minnien ja minun — ja teidän".
"Ohoh! minä luulin jo, että jättäisitte minut kokonaan pois", lausui
Mr. Omer, nauraen, siksi kuin hän alkoi yskiä.