Oli yö-luode; ja vähän sen jälkeen, kuin me menimme levolle, lähtivät Mr. Peggotty ja Ham kalastamaan. Minä tunsin itseni hyvin urhoolliseksi, kun olin jätetty omin päin yksinäiseen huoneesen Em'lyn ja Mrs. Gummidge'n suojeliaksi, ja toivoin vaan, että leijona, käärme tai joku muu pahan-ilkinen hirviö ryntäisi meidän kimppuumme, että saisin tappaa sen ja saavuttaa mainetta itselleni. Mutta koska ei mikään tämmöinen elävä sattunut liikkumaan Yarmouth'in lakeilla sinä yönä, hankin parhaan korvauksen itselleni, minkä voin, ja uneksin lohikäärmeistä aamuun saakka.
Aamun tullen palasi Peggotty, joka huusi minua, niinkuin tavallisesti, akkunani alta, aivan niinkuin Mr. Barkis, ajomies, olisi alusta loppuun saakka myöskin ollut unelma. Eineen jälkeen vei hän minut omaan kotiinsa, ja soma pikkuinen koti se olikin. Kaikista sen huonekaluista painui epäilemättä kaikkein enimmän mieleeni eräs vanha, jostakin mustasta puunlajista tehty piironki, joka oli vierashuoneessa (tiililattiainen kyökki oli tavallisena arkihuoneena). Tässä piirongissa oli taaksepäin väännettävä laikka, joka aukeni ja alas laskettuna sopi pulpetiksi ja jonka takana oli iso, nelitaitteinen painos Fox'in Martyrein Kirjasta. Tämän kalliin vihkon, josta en enää muista sanaakaan, huomasin kohta ja ryhdyin siihen paikalla; enkä minä koskaan jälestäpäin käynyt siinä huoneessa, ilman että panin polvilleni tuolille, avasin rasian, johon tämä jalokivi oli kätketty, levitin käsivarteni pulpetin yli ja aloin uudestaan ahmia kirjan sisältöä. Enimmän vaikutti minuun, pelkään minä, kuvat, jotka olivat hyvin lukuisat ja esittelivät kaikenlaisia kauhuja; mutta Martyrit ja Peggotyn huone ovat olleet eroamattomat muistissani aina siitä saakka ja ovat vielä.
Minä jätin sinä päivänä Mr. Peggotyn, Ham'in, Mrs. Gummidgen ja pikku Em'lyn hyvästi, ja vietin yön Peggotyn luona vähäisessä kattohuoneessa (krokotiilikirja oli hyllyllä vuoteeni päänpuolella), joka aina olisi minun huoneeni, sanoi Peggotty, ja jota aina pidettäisiin minua varten aivan samassa tilassa.
"Olittepa nuori taikka vanha, rakas Davy, niin kauan kuin minä elän ja minulla on tämä katto pääni päällä", lausui Peggotty, "tapaatte sen semmoisena, kuin odottaisin teitä joka hetki. Minä aion siivota sitä joka päivä, niinkuin minun oli tapa siivota vanhaa, vähäistä huonettanne, lemmittyni; ja vaikka lähtisitte Kiinaan, saatte luottaa siihen, että sitä pidetään juuri samassa kunnossa koko poissa-olonne aika".
Minä tunsin kaikesta sydämestäni rakkaan, vanhan hoitajattareni uskollisuuden ja luopumattomuuden ja kiitin häntä niin hyvin, kuin voin. Mutta erittäin hyvin en voinut, sillä hän puhui minulle näin, käsivarret kaulassani, samana aamuna, kuin minun oli määrä lähteä kotiin, niinkuin myöskin lähdin yhdessä hänen ja Mr. Barkis'in kanssa kärryillä. He jättivät minut portaille, mutta ei iloisesti eikä mielihyvällä; ja outo minun oli nähdä kärryjen vierivän pois, vieden Peggottya muassaan ja jättäen minut vanhojen jalavien alle katselemaan huonetta, jossa ei enään ollut mitään kasvoja, jotka olisivat katselleet minua rakkaudella tai hyvänsuonnilla.
Ja nyt minä jouduin semmoiseen hunningon tilaan, jota en säälimättä saata ajatella. Minä jouduin kerrallaan semmoiseen yksinäisyyteen — niin kauas kaikesta ystävällisestä vaarinpidosta, niin kauas kaikesta saman-ikäisten poikien kumppanuudesta, niin kauas kaikesta muusta seurasta, kuin omien alakuloisten ajatusteni — että se nytkin, minun kirjoittaessani, näyttää luovan varjonsa tälle paperille.
Mitä olisin antanutkaan, jos minua vaan olisi lähetetty vaikka kaikkein kovimpaan kouluun, mitä ikinä on pidetty! — jos minulle vaan olisi opetettu jotakin millä tavalla hyvänsä, missä paikassa hyvänsä! Ei mikään semmoinen toivo koittanut minulle. He eivät rakastaneet minua, vaan jättivät minut äreästi, tylysti, alituisesti sillensä. Tosin luulen, että Mr. Murdstone'n varat tähän aikaan olivat vähän supistuneet, mutta se ei tehnyt paljon asiaksi. Hän ei sallinut minua; ja samalla kuin hän sysäsi minut luotansa, koetti hän myöskin, niinkuin minä luulen, sysätä luotansa sitä ajatusta, että minulla oli jonkunlaisia vaatimuksia hänen suhteensa — ja tämä onnistui häneltä.
Minua ei suorastaan pidetty pahoin. Minua ei piesty eikä näännytetty nälällä; mutta sillä pahalla, jota tehtiin minulle, ei ollut mitään helpoituksen hetkeä, vaan sitä harjoitettiin jonkunlaisella säännöllisellä, tyvenellä tavalla. Päivästä päivään, viikosta viikkoon, kuukaudesta kuukauteen minua kylmäkiskoisesti laiminlyötiin. Minä ihmettelen välisti, kun ajattelen sitä, mitä olisivat tehneet, jos olisin sairastunut; olisinko saanut laskeuta alas yksinäiseen huoneeseni ja kitua taudin ajan, hyljättynä kuin ainakin, vai olisiko kukaan auttanut minua siinä.
Kun Mr. ja Miss Murdstone olivat kotona, aterioitsin heidän kanssaan; heidän poissa ollessaan söin ja join itsekseni. Alinomaa kuljeksin joutilaana ympäri talossa ja naapuristossa kenenkään katsomatta; paitsi että he pelkäsivät, että saisin ystäviä: arvellen ehkä, että, jos saisin, minä valittaisin niille. Tästä syystä minulla, vaikka Mr. Chillip usein käski minun tulla katsomaan itseänsä (hän oli leskimies: häneltä oli muutamia vuosia tätä ennen kuollut pikkuinen, vaaleatukkainen vaimo, jota muistan verranneeni valkokarvaiseen tiikerikissaan), harvoin oli onni viettää joku iltapuoli hänen haavurin-huoneessansa, lukien jotakin kirjaa, joka oli uusi minulle, samalla kuin koko farmakopean haju nousi nenääni, taikka morttelilla pienentäen jotakin hänen lempeällä johdollansa.
Samasta syystä, vaikka epäilemättä myöskin vanhasta pahansuonnista Peggotyn suhteen, sallittiin minun harvoin käydä tämän luona. Uskollisesti lupaustansa pitäen hän joko tuli luokseni taikka kohtasi minut jossakin likitteellä kerran viikkoonsa, eikä koskaan tyhjin käsin; mutta usein ja katkerasti petyin toiveissani, kun minulta kiellettiin lupa käydä hänen tykönänsä hänen kodissaan. Muutamia harvoja kertoja suvaittiin minun kuitenkin pitkien väli-aikojen jälkeen mennä sinne; ja silloin huomasin, että Mr. Barkis oli vähäinen saituri elikkä, niinkuin Peggotty siivosti sanoi, "vähän tarkka" ja piti suurta joukkoa rahoja vuoteensa alla jossakin arkussa, jonka hän sanoi vaan olevan täynnä takkeja ja housuja. Tässä lippaassa piilivät hänen aarteensa semmoisella sitkeällä kainoudella, että vähimmätkin summat houkuteltiin ulos ainoastaan jonkun taitavan tempun kautta; niin että Peggotyn täytyi laatia pitkä ja tarkka tuuma, oikea Kruuti-liitto jokaisen lauvantai-päivän menoja varten.