Kapteeni Hopkins lainasi minulle veitsen ja kahvelin, lähettäen terveisiä Mr. Micawber'ille. Hänen vähäisessä huoneessaan oli yksi sangen likainen lady ja kaksi vaaleata tyttöä, hänen tyttärensä, joilla oli pörhötukkainen pää. Minä ajattelin, että oli parempi lainata Kapteeni Hopkins'in veitsi ja kahveli, kuin Kapteeni Hopkins'in kampa. Kapteeni itse oli ruokottomuuden viimeisellä portaalla. Hänellä oli tuuhea poskiparta ja perin vanha, ruskea päällystakki eikä mitään muuta takkia sen alla. Minä näin hänen vuoteensa kokoon käärittynä yhteen nurkkaan; ja mitä talrikkeja, vateja ja kannuja hänellä oli yhdellä hyllyllä; ja minua aavisti (jumala tiesi kuinka), että, vaikka nuot molemmat pörhötukkaiset tytöt olivat Kapteeni Hopkins'in lapsia, likainen lady ei kuitenkaan ollut naimisissa Kapteeni Hopkinsin kanssa. Minun ujoa oloani hänen kynnyksellänsä ei kestänyt enemmän, kuin korkeintaan pari minutia, mutta minä tulin alas, tietäen kaikki nämät yhtä varmaan, kuin että veitsi ja kahveli oli kädessäni.
Kuitenkin oli jotakin mustalaisen-kaltaista ja hupaista päivällisissämme. Minä vein Kapteeni Hopkins'in veitsen ja kahvelin takaisin varhain iltapuolella ja lähdin kotiin lohduttamaan Mrs. Micawber'ia käyntiäni kuvailemalla. Hän pyörtyi, kun hän näki minun palaavan; mutta rakensi jälestäpäin vähän munatoddya, virvoittaaksensa meitä sillä aikaa, kuin keskustelimme asiasta.
Minä en tiedä, kuinka huonekalut myytiin perheen hyväksi, taikka kuka ne myi, minä tiedän vaan, etten minä sitä tehnyt. Ne myytiin kuin myytiinkin, ja kuljetettiin pois vankkureilla, paitsi sänky, pari kolme tuolia ja kyökkipöytä. Tällä omaisuudella me, Mrs. Micawber, lapset, orpo ja minä itse pidimme, niin sanoakseni, teltaa molemmissa vierashuoneissa tyhjässä rakennuksessa Windsor Terrace'ssa; ja elimme siellä yöt päivät. Minä en voi arvata, kuinka kauan, vaikka näyttää minusta, kuin se olisi ollut pitkä aika. Viimein päätti Mrs. Micawber muuttaa vankihuoneesen, jossa Mr. Micawber nyt oli hankkinut eri huoneen itselleen. Minä vein avaimen talon isännälle, joka oli suuresti iloissaan, kun hän sai sen; ja sängyt lähetettiin King's Bench'iin, paitsi minun, jota varten vähäinen huone hyyrättiin naapuristossa ulkopuolella tämän laitoksen muureja. Tämä oli kovasti mieleeni, koska Micawber'ilaiset ja minä olimme suruissamme liian paljon tottuneet toisiimme, ettemme voineet erota. Orpokin tiloitettiin samaten johonkin halpaan asuntoon läheisyyteen. Minun asuntoni oli levollinen vinttikamari, jossa oli kaltava katto ja hupainen katsanto jollekin veistämölle; ja kun otin sen haltuuni ja ajattelin, että Mr. Micawber'in huolet vihdoin viimein olivat joutuneet ratkaisu-kohtaansa, oli se minusta oikea paratiisi.
Koko tämän ajan tein työtä Murdstone ja Grinby'n luona samalla halvalla tavalla, samojen halpojen kumppanien kanssa ja samalla ansaitsemattoman alennuksen tunnolla, kuin alustakin. Mutta minä en koskaan — epäilemättä onnekseni — ruvennut minkäänlaiseen tuttavuuteen enkä puhunut kenenkään niitten monen pojan kanssa, jotka näin joka päivä, kun menin varahuoneesen tai tulin siitä tai kuljeksin kaduilla atriain aikoina. Minä vietin samaa, salaisesti onnetonta elämää, mutta vietin sitä samalla yksinäisellä, itseeni luottavaisella tavalla. Ainoat muutokset, joita huomaan, ovat ensiksi, että vaatteeni kävivät huonommaksi, ja toiseksi, että olin päässyt suuresta osasta Mr. ja Mrs. Micawber'in huolten painosta; sillä muutamat sukulaiset tai ystävät olivat ottaneet auttaaksensa heitä heidän nykyisessä tilassaan, niin että he elivät muhkeammin vankihuoneessa, kuin olivat eläneet moneen aikaan ulkopuolella sitä. Minun oli nyt tapa syödä aamiaista heidän kanssaan jonkun sopimuksen johdosta, jonka eri kohtia en sen tarkemmin muista. Minä olen myöskin unhottanut, millä tunnilla vankihuoneen portit aamuisin avattiin, että pääsin sisään; mutta minä tiedän, että usein olin ylhäällä kello kuusi ja että kaikkein mieluisammin kulutin loma-aikaani vanhalla London-Bridge'llä, jossa tavallisesti istuin jossakin kivikomerossa, tarkastellen edestakaisin kulkevia taikka katsoen rintavarustimen yli, kuinka aurinko paistoi veteen tai sytytti kultaisen liekin Muistopatsaan huipussa. Täällä kohtasi minut orpotyttö välisti ja hänelle minä kerroin muutamia kummallisia kuvaelmia varveista ja Tower'ista; joista en voi sanoa mitään muuta, kuin että toivon itse uskoneeni niitä. Iltaisin palasin tavallisesti vankihuoneesen kävelemään edestakaisin pihalla Mr. Micawber'in seurassa taikka pelaamaan kasinoa Mrs. Micawber'in kanssa ja kuuntelemaan hänen muistelmiansa isästä ja äidistä. Tiesikö Mr. Murdstone, missä minä olin, sitä en saata sanoa. Minä en koskaan jutellut sitä kenellekään Murdstone ja Grinby'n luona.
Vaikka Mr. Micawber'in asiat olivat päässeet ratkaisukohtansa ohitse, olivat ne kovasti selkkauksissa erään "dokumentin" vuoksi, josta kuulin sangen paljon ja jonka nyt luulen olleen jonkunlaisen entisen sopimuksen hänen velkojiensa kanssa, vaikka olin niin kaukana ymmärtämästä sitä silloin, että tiedän katsoneeni sitä samanlaiseksi kuin noita kamalia pergamentteja, joita arvellaan yhteen aikaan suuressa määrässä löytyneen Saksassa. Viimein näytti tämä dokumentti jollakin lailla hävinneen; ainakin se herkesi olemasta se "kari kokan puolella", jona se oli ollut; ja Mrs. Micawber ilmoitti minulle, että "hänen heimonsa" oli päättänyt, että Mr. Micawber vapaaksi päästäksensä vetoisi Asetukseen kykenemättömistä velallisista, joka laskisi hänet irti, toivoi hän, noin kuuden viikon perästä.
"Ja silloin", lausui Mr. Micawber, joka oli läsnä, "minä en epäile, että Jumalan avulla rupeen vaurastumaan ja elämään ihan uudella tavalla, jos — lyhyeltä, jos jotakin ilmaantuisi".
Etsien ilmi kaikkia silloisia tapahtumia, muistan, että Mr. Micawber tähän aikaan sepitti yhden anomuskirjan Alihuoneelle, jossa pyydettiin, että velkavankeuden laki muutettaisiin. Minä kirjoitan tämän muiston tähän, koska se näyttää minulle sitä tapaa, jolla sovitin vanhat kirjani muuttuneesen elämääni ja sommittelin itselleni kertomuksia katuelämästä, miehistä ja naisista; ja kuinka muutamat pääpiirteet siinä luonteessa, jota, luullakseni, huomaamatta kehitän, elämäkertaani kirjoittaessani, vähitellen muodostuivat koko tämän ajan kuluessa.
Vankihuoneessa löytyi klubi, jossa Mr. Micawber'illa oli suuri arvo, koska hän oli gentlemani. Mr. Micawber oli selittänyt ajatuksensa tästä anomuksesta klubille, ja klubi oli täydellisesti hyväksynyt sitä. Jonka vuoksi Mr. Micawber (joka oli aivan hyvänluontoinen mies ja niin toimelias ihminen kaikissa, paitsi omissa, asioissa, kuin juuri sopi ajatella, eikä milloinkaan niin onnellinen, kuin jos hän puuhasi jotakin, josta hänellä itsellä ei ollut mitään hyötyä) rupesi miettimään tätä anomusta, pani kokoon sen, kirjoitti sen puhtaaksi isoilla kirjaimilla suunnattoman suurelle paperiarkille, levitti sen pöydälle ja määräsi ajan, jolloin koko klubi ja kaikki muurien sisäpuolella olevat saisivat tulla ylös hänen huoneesensa ja allekirjoittaa sen, jos heidän teki mieli.
Kun kuulin näistä lähestyvistä juhlallisista menoista, olin niin utelias näkemään heidän kaikkien tulevan sisään, toinen toisensa perästä, vaikka minä jo tunsin suurimman osan heistä ja he minut, että hankin itselleni luvan olla tunnin aikaa poissa Murdstone ja Grinby'n luota ja menin seisomaan yhteen nurkkaan tätä tarkoitusta varten. Niin monta klubin etevimmistä jäsenistä, kuin mahtui tähän vähäiseen huoneesen sitä täyttämättä, asettui Mr. Micawber'in viereen anomuskirjan eteen, mutta vanha ystäväni Kapteeni Hopkins (joka oli pessyt itsensä tämän juhlallisen tilaisuuden kunniaksi) sijoittui likelle sitä lukeaksensa sitä kaikille, jotka eivät tunteneet sen sisältöä. Nyt avattiin ovi, ja yhteinen asujamisto alkoi pitkässä jonossa saapastella sisään, niin että osa odotti ulkopuolella, sillä aikaa kuin yksi oli sisällä, pisti nimimerkkinsä alle ja meni ulos. Jokaiselle järjestänsä lausui Kapteeni Hopkins: "oletteko lukeneet sitä?" — "Ei". — "Tahtoisitteko kuulla sitä luettavan?" Jos toinen osoitti vähintäkään halua kuulla sitä, luki Kapteeni Hopkins korkealla, sointuvalla äänellä hänelle jokikisen sanan siitä. Kapteeni olisi lukenut sitä kaksikymmentä-tuhatta kertaa, jos kaksikymmentä-tuhatta ihmistä olisi tahtonut kuulla häntä, yksi erältänsä. Minä muistan sen ikäänkuin makean vierityksen, jolla hän äänsi semmoisia lauselmia, kuin "kansan parlamentissa kokoontuneet edusmiehet", "teidän anojanne lähestyvät sentähden nöyrästi kunnian-arvoisaa huonettanne", "hänen armollisen majesteettinsa onnettomat alamaiset", niinkuin sanat olisivat olleet jotakin todellista hänen suussansa ja imarat maultansa; sillä välin kuin Mr. Micawber kuunteli jonkunlaisella kirjailian turhamielisyydellä, tähystellen suopeasti vastapäisen seinän nauloja.
Kun ajattelen, kuinka joka päivä kävelin edestakaisin Southwark'in ja Blackfriars'in välillä ja kuljeksin ruoan aikoina pimeillä kaduilla, joitten kivet, minun tietääkseni, voisivat tänä hetkenä olla kuluneina lapsellisesta jalastani, kummastelen, kuinka monta näistä ihmisistä puuttuu siinä joukossa, jonka oli tapa uudestaan astua jonottain ohitseni Kapteeni Hopkins'in äänen kaikkuessa. Kun ajatukseni nyt palaavat tuohon pitkälliseen nuoruuteni tuskaan, kummastelen, kuinka monta niistä kertomuksista, joita keksin semmoisesta väestä, riippuvat, niinkuin jonkunlainen mielikuvituksen sumu, hyvin muistettujen tosi-asiain ylitse! Kun kuljen vanhoilla paikoilla, en ihmettele, että luulen näkeväni ja sääliväni erästä viatonta, romantillista poikaa, joka liikkuu edessäni, luoden fantastillista mailmaansa semmoisista oudoista kokemuksista ja saastaisista esineistä!