Kun Mrs. Micawber nyt oli korottanut äänensä ilmeiseen kirkunaan, pelästyin minä niin, että juoksin klubihuoneesen ja keskeytin Mr. Micawber'ia, joka istui esimiehenä pitkän pöydän ääressä ja johdatti kööriä seuraavaan lauluun:
Hii hei, Dobbin,
Hii hoo, Dobbin,
Hii hei, Dobbin,
Hii hei ja hii hoo-o-o-oo!
sanomalla, että Mrs. Micawber oli huolettavassa tilassa, jolloin hän kohta purskahti itkuun ja tuli pois minun kanssani, liivi täynnä niitten äyriäisten päitä ja purstoja, joita hän oli syönyt.
"Emma, enkelini!" huusi Mr. Micawber, huoneesen juosten; "mikä nyt on?"
"Minä en koskaan jätä sinua, Micawber!" huudahti tämä.
"Minun kultahenkeni!" lausui Mr. Micawber, sulkien häntä syliinsä. "Sen tiedän täydellisesti".
"Hän on lasteni isä! Hän on kaksoisteni isä! Hän on sydämeni puoliso", huusi Mrs. Micawber tyrskien, "enkä minä kos-kaan jä-tä Mr. Micawber'ia!"
Mr. Micawber oli niin syvästi liikutettu tästä rakkauden osoituksesta (minä olin kohdaltani rauennut kyyneliini), että hän innostuneena kallistui vaimonsa puoleen ja rukoili tätä katsomaan ylös ja olemaan levollisena. Mutta mitä enemmän hän käski Mrs. Micawber'in katsoa ylös, sitä enemmän tämä kiinnitti silmiänsä tyhjään; ja mitä enemmän hän käski hänen tyyntyä, sitä vähemmän hän taipui. Tämän johdosta oli Mr. Micawber ennen pitkää niin tunteittensa vallassa, että hän vuodatti kyyneliä yhdessä vaimonsa ja minun kanssani ja vihdoin pyysi minut tekemään hyvin ja käymään istumaan tuolille portaille, sillä välin kuin hän nostaisi Mrs. Micawber'in sänkyyn. Minä olisin mielelläni jättänyt hänet hyvästi siksi iltaa, mutta hän ei tahtonut antaa minun tehdä sitä, ennenkuin vieraitten kello soi. Minä istuin siis portaitten akkunan vieressä, kunnes hän tuli ulos, toinen tuoli kädessä, ja yhtyi minuun.
"Kuinka Mrs. Micawber nyt voi, Sir?" kysyin minä.
"Kovin huonosti", vastasi Mr. Micawber, pudistaen päätänsä; "vastavaikutus. Voi, tämä on ollut kauhea päivä! Me seisomme nyt yksinään — meiltä on kaikki mennyt!"