"Copperfield", sanoi Mr. Micawber, "jääkäät hyvästi! Kaikenlaista onnea ja menestystä! Jos vierivien vuosien kuluessa pääsisin siihen vakuutukseen, että minun kova kohtaloni oli teille varoitukseksi, tuntisin minä, etten aivan turhaan ole täyttänyt toisen ihmisen paikkaa tässä elämässä. Jos jotakin ilmaantuisi (josta olen melkein varma), olisin erittäin onnellinen, jos saattaisin parantaa teidän näköalojanne".
Minä luulen, että, kun Mrs. Micawber istui vaunujen takapuolella lastensa kanssa ja minä seisoin kadulla, suruisesti katsellen heitä, sumu hajosi hänen silmistänsä ja hän näki, mikä vähäinen olento minä todella olin. Minä luulen niin sen vuoksi, että hän aivan uudella ja äidillisellä katsannolla viittasi minua kiipeemään ylös, kiersi käsivartensa kaulani ympäri ja suuteli minua juuri samalla tavalla, kuin hän olisi suudellut omaa poikaansa. Minä ehdin vaan hätäiseltä hypätä alas taas, ennenkuin vaunut lähtivät, ja minä tuskin eroitin perhettä niitten nenäliinojen vuoksi, joita he kaikki heiluttivat. Samalla he olivat kadonneet. Orpotyttö ja minä seisoimme tuijottaen toinen toisemme silmiin keskellä tietä, sitten pudistimme kättä ja sanoimme hyvästi; hän palasi, luullakseni, takaisin St. Luukkaan vaivaishuoneesen, mutta minä menin aloittamaan väsyttävää päivääni Murdstone ja Grinby'n luona.
Ei kuitenkaan siinä aikomuksessa, että vielä viettäisin monta väsyttävää päivää siellä. Ei. Minä olin päättänyt karata — lähteä tavalla tai toisella maalle ainoan sukulaisen luo, joka minulla oli mailmassa, ja tädilleni Miss Betsey'lle kertoa elämäni.
Minä olen jo maininnut, etten tiedä, kuinka tämä hurja tuuma osasi aivoihini. Mutta sinne kerran tultuansa, pysyi se siellä ja jäykistyi semmoiseksi aikomukseksi, ettei minulla koskaan eläessäni ole ollut sen lujempaa. Minä en suinkaan ole varma siitä, että luulin jonkun toivon liittyvän siihen, mutta minä olin jyrkästi päättänyt, että se oli toimeen pantava.
Uudestaan ja satoja kertoja uudestaan sen yön jälkeen, jona tämä ajatus ensin tuli eteeni ja karkoitti uneni, olin toistanut äiti raukkani vanhan kertomuksen synnystäni, saman kertomuksen, jota olin niin suurella ilolla ennen aikaan kuullut hänen juttelevan ja jonka osasin ulkoa. Tätini astui sisään tähän kertomukseen ja astui siitä ulos kauheana ja kammottavana olentona; mutta yksi vähäinen kohta löytyi hänen käytöksessään, jossa ajatukseni mielellään viipyivät ja joka hiukan rohkaisi minua. Minä en voinut unhottaa, kuinka äitini oli luullut, että hän tunsi tätini koskevan kauniisin hiuksiinsa eikä suinkaan tylyllä kädellä; ja vaikk'ei tämä kenties ollut muuta kuin pelkkä luulo äitini puolelta, muodostin minä kuitenkin siitä vähäisen kuvaelman, kuinka julma tätini heltyi sen tyttömäisen kauneuden vuoksi, jonka minä muistin niin hyvin ja jota rakastin niin paljon; ja tämä kuvaelma lievitti koko kertomuksen. Se on varsin mahdollista, että tämä asia oli ollut mielessäni kauan aikaa ja vähitellen synnyttänyt päätökseni.
Koska en edes tietänyt, missä Miss Betsey asui, kirjoitin pitkän kirjeen Peggotylle ja kysyin häneltä sivumennen, muistiko hän sitä. Syyksi sanoin, että olin kuullut semmoisen ladyn asuvan jossakin paikassa, jonka umpimähkään mainitsin, ja että olin utelias tietämään, oliko se sama. Kirjeessä ilmoitin myöskin Peggotylle, että minun oli erinäinen tarve puolta guineaa, ja että, jos hänen sopisi lainata minulle tämä summa, siksi kuin kykenin maksamaan sitä takaisin, olisin kovasti kiitollinen hänelle ja kertoisin hänelle jälestäpäin, mihin olin sitä käyttänyt.
Peggotyn vastaus saapui pian ja oli, niinkuin tavallisesti, täynnä hellää rakkautta. Hän sulki kirjeesen puolen guinean (minä pelkään, että hän oli nähnyt paljon vaivaa, ennenkuin hän sai sen irti Mr. Barkis'in arkusta) ja ilmoitti minulle, että Miss Betsey asui likellä Dover'ia, mutta oliko se Dover'issa itsessä vai Hythe'ssä, Sandgate'ssa tai Folkstone'ssa, sitä hän ei voinut sanoa. Koska kuitenkin yksi meidän miehistä, minun kysyttyäni, kertoi minulle, että nämät paikat kaikki olivat likitysten, arvelin tätä kylläiseksi tarkoitukseeni ja päätin lähteä matkalle viikon lopulla.
Koska olin hyvin rehellinen pikku raukka enkä tahtonut häväistä sitä muistoa, jonka jättäisin jälkeeni Murdstone ja Grinby'lle, katsoin itseäni velvolliseksi pysymään heillä lauantai-iltaan saakka, sekä myöskin, koska minulle oli sinne ensiksi tullessani edeltäpäin maksettu viikon palkka, olla tavalliseen aikaan konttoriin menemättä viikkorahaani saamaan. Juuri tästä syystä olin lainannut tuon puolen guinean, etten olisi ilman pää-omaa matkakustannuksia varten. Kun siis lauantai-ilta tuli ja kaikki odotimme varahuoneessa maksoa ja Tipp, ajomies, joka aina pyrki ensimäiseksi, oli ensin astunut sisään ottamaan rahojansa, pudistin minä Mick Walker'in kättä, pyysin häntä Mr. Qvinion'ille sanomaan, kun oli hänen vuoronsa tulla maksetuksi, että minä olin mennyt muuttamaan arkkuani Tipp'ille, ja, lausuen viimeistä hyvää yötä Jauhoperunalle, juoksin tieheni.
Arkkuni oli vanhassa asunnossani virran toisella puolella, ja yhden semmoisen adressikortin takasivulle, jommoisia naulasimme tynnyreihin, olin kirjoittanut seuraavan osoitteen: "Master David, jätetään Dover'in vaunukonttoriin, siksi kuin käydään kuulustelemassa". Tämä oli valmiina plakkarissani arkkuuni kiinnitettäväksi, sitten kuin olin saanut sen ulos asunnosta; ja kotia kohden astuessani katsoin jotakuta, jonka avulla saisin sen kannetuksi ilmoituskonttoriin.
Likellä Obeliskia, Blackfriars Road'illa, seisoi pitkäsäärinen nuori mies, jolla oli vähäiset, tyhjät aasinkärryt. Minä katsoin häntä silmiin, kun astuin hänen ohitsensa, ja hän puhutteli minua "kuuden huonon pennyn mieheksi" ja toivoi, "että minä tuntisin hänet, jotta voisin vannoa, että se oli hän" — tarkoittaen epäilemättä, että olin kiinteästi katsellut häntä. Minä seisahduin vakuuttaakseni hänelle, etten tehnyt sitä millään pahalla aikomuksella, vaan epätietoisuudesta, tahtoiko hän ottaa erästä työtä toimittaaksensa.