"Mitä siis pyydätte tästä vähäisestä liivistä?"
"Te tiedätte sen parhaiten itse, Sir", vastasin minä kainosti.
"Minä en voi olla ostaja ja myyjä yhtä haavaa", lausui Mr. Dolloby.
"Määrätkäät joku hinta tästä vähäisestä liivistä".
"Olisiko kahdeksantoista pennyä" — arvelin minä vähäisen epäiltyäni.
Mr. Dolloby kääri sen kokoon taas ja antoi sen minulle takaisin. "Minä varastaisin perheeni omaisuutta", sanoi hän, "jos tarjoisin yhdeksän pennyä siitä".
Tämä ei ollut mitään miellyttävää kaupantekoa, sillä se pakoitti minua, vennon vierasta, ikävä kyllä, pyytämään, että Mr. Dolloby minun tähteni varastaisi perheensä omaisuutta. Koska asiani kuitenkin olivat niin ahtaalla kannalla, lupasin myydä sen yhdeksään pennyyn, jos hän suvaitsi. Nuristen antoi Mr. Dolloby silloin yhdeksän pennyä. Minä toivotin hänelle hyvää yötä ja astuin ulos puodista, yhdeksää pennyä rikkaampana ja yhtä liiviä köyhempänä. Mutta kun panin takkini nappiin, ei tämä haittanut mitään.
Minä näin varsin selvästi edeltäpäin, että jakkuni menisi tämän perästä, että minun tuli matkustaa Dover'iin paidassa ja housuissa, ja saisin kiittää onneani, jos pääsin sinne edes siinä asussa. Mutta minä en ajatellut tätä niin paljon, kuin luulisi. Paitsi että jollakin epämääräisellä tavalla tunsin, että matka oli pitkä ja että aasinkärryjen nuorukainen oli kohdellut minua julmasti, minä en luullakseni aivan katkerasti huomannut vastuksiani, kun taas lähdin kulkemaan, yhdeksän pennyä plakkarissani.
Mieleeni oli joutunut tuuma, millä lailla yön viettäisin, ja minä aioin panna toimeen sen. Se oli, että makaisin vanhan kouluni muurin takana eräässä nurkassa, jossa tavallisesti oli joku heinäsuova. Minä arvelin, että siitä olisi jonkunlaista seuraa, kun pojat ja se makuuhuone, jossa minun oli tapa tarinoitani kertoa, olivat niin likellä; vaikk'eivät pojat ollenkaan tietäisi, että minä olin siellä, eikä makuuhuone antaisi minulle mitään suojaa.
Minulla oli ollut kova päivätyö ja minä olin vallan väsyksissä, kun viimein saavuin Blackheath'in lakealle. Se maksoi minulle vähäisen vaivaa, ennenkuin löysin Salem House'n; mutta minä löysin sen, vieläpä heinäsuovankin nurkassa, ja laskeusin alas sen viereen, kun olin ensin kävellyt muurin ympäri ja nähnyt, että kaikki oli pimeätä ja hiljaista sisäpuolella. Enkä minä koskaan unhota sitä yksinäisyyden tuntoa, kun ensi kerran panin maata ilman mitään kattoa pääni päällä!
Uni valloitti minut, niinkuin se valloitti monta muuta hyljättyä, joilta talon-ovet suljettiin ja joita talonkoirat haukkuivat sinä iltana — ja minä näin unta, että makasin vanhassa koulu-vuoteessani, puhutellen poikia huoneessani; mutta havaitsin itseni istuvaksi suorana, Steerforth'in nimi huulillani ja katsellen hurjasti tähtiä, jotka heiskuivat ja hohtivat ylläni. Kun muistin, missä olin tähän ajattomaan aikaan, voitti minut jonkunlainen tunne, joka sai minut nousemaan ylös, en tiedä mistä pelosta, ja astumaan muutamia askelia. Mutta tähtien heikkenevä loisto ja taivaan vaalea valo siltä kohdalta, josta päivä oli koittamallansa, rauhoitti minua; ja koska silmäni olivat perin raskaat, laskeusin alas taas ja nukuin — vaikka unessani tunsin, että oli kylmä — kunnes auringon lämpimät säteet ja Salem House'n aamukellon soiminen herättivät minut. Jos olisin voinut toivoa, että Steerforth oli siellä, olisin vartonut siinä, siksi kuin hän tuli yksinään ulos; mutta minä tiesin, että hän varmaan oli lähtenyt sieltä jo aikaa sitten. Traddles ehkä oli siellä vielä, mutta sekin oli aivan epätietoista; enkä minä, vaikka tyyni tiesin hänen hyvänluontoisuutensa, luottanut kylläksi hänen älyynsä eikä hyvään onneensa, että olisin uskaltanut ilmoittaa hänelle tilani. Minä hiivin siis pois muurin luota, kun Mr. Creakle'n pojat nousivat ylös, ja rupesin astumaan sitä pitkää, pölyistä tietä, jota olin ensin oppinut tietämään Dover'in tieksi, kun olin yksi heistä ja varsin vähän aavistin, että kenenkään silmät koskaan näkisivät minua siinä semmoisena maankulkiana, kuin nyt olin.