"Ja mitä poika sanoo?" arveli tätini. "Oletko valmis lähtemään, David?"
Minä vastasin: "en", ja pyysin, ettei hän panisi minua menemään. Minä sanoin, ettei Mr. eikä Miss Murdstone koskaan ollut rakastanut minua eikä ikinä ollut hyvä minulle; että he olivat tehneet äitini, joka aina hellästi rakasti minua, onnettomaksi minun tähteni, ja että minä tiesin sen hyvin, ja että Peggotty tiesi sen. Minä sanoin, että olin ollut kurjempi, kuin luulin kenenkään uskovan, joka vaan tiesi, kuinka nuori minä olin. Ja minä anoin ja rukoilin tätiäni — minä unhotan nyt millä sanoilla, mutta minä muistan, että ne silloin sangen paljon liikuttivat minua — rupeamaan ystäväkseni ja suojeliakseni isäni tähden.
"Mr. Dick", sanoi tätini, "mitä minä teen tämän lapsen?"
Mr. Dick mietti, epäili, kirkastui ja vastasi: "annatte heti ottaa mittaa hänestä uuteen pukuun".
"Mr. Dick", lausui tätini voitonriemulla, "antakaat minulle kätenne, sillä teidän terve järkenne on verrattoman kallis". Pudistettuaan sitä suurella sydämellisyydellä, veti hän minut luoksensa ja sanoi Mr. Murdstone'lle:
"Teidän sopii mennä, kun mielenne tekee; minä aion koettaa poikaa. Jos hän on semmoinen, joksi te sanotte häntä, voin minä ainakin tehdä yhtä paljon hänen hyväkseen, kuin te olette tehneet. Mutta minä en usko sanaakaan siitä".
"Miss Trotwood", vastasi Mr. Murdstone, kohauttaen olkapäitänsä, kun hän nousi, "jos olisitte mies —"
"Pah! loruja!" arveli tätini. "Älkäät puhuko semmoisia minulle!"
"Kuinka erittäin kohteliasta!" huudahti Miss Murdstone, nousten.
"Masentavan kohteliasta, todella!"
"Luuletteko, etten minä tiedä", sanoi tätini, joka ei ensinkään pitänyt lukua sisaresta, vaan yhä puhutteli veljeä ja pudisti päätänsä hänelle kuvaamattomalla katsannolla, "mitä elämää te olette antaneet tuon onnettoman, petetyn lapsi paran elää? Luuletteko, etten minä tiedä; mikä surun päivä se oli tuolle lempeälle pikku olennolle, kun te ensin ilmaannuitte hänen edessään — liehitellen ja ailakoiden, takaan minä, niinkuin ette olisi hennoneet sanoa kovaa sanaa hanhellekaan!"