Minä väitin, ettei minulla ollut mitään semmoista tarkoitusta ja ettei kenelläkään ollut mitään semmoista tuumaa minun puolestani; mutta Uriah kiisti imarrellen vastaan, lausuen ehtimiseen kaikkiin vakuutuksiini: "kyllä, Master Copperfield, minä arvaan, että joudutte!" ja "totta tosiaan, Master Copperfield, minä arvaan, että joudutte!" Kun hän vihdoin oli valmis lähtemään byroosta yöksi, kysyi hän minulta, soveltuiko se minun mukavuuteeni, että kynttilä sammutettiin, ja, kun vastasin "soveltuu", sammutti hän sen heti. Pudistettuaan kättä minun kanssani — hänen kätensä tuntui pimeässä niinkuin kala — avasi hän hiukan ovea katua päin, hiipi ulos, sulki sen ja jätti minut hapuilemaan takaisin huoneeseni, joka maksoi minulle vähäisen vaivaa ja kuperinkeikan hänen tuolinsa ylitse. Tämä oli, luullakseni, lähin syy, miksi minä koko puolen yötä, niinkuin minusta tuntui, uneksin hänestä, ja uneksin muun muassa, että hän oli työntänyt Mr. Peggotyn huoneen vesille jotakin rosvoretkeä varten, että sen mastonhuipussa liehui musta lippu, johon oli kirjoitettu "Tidd'in käsikirja", ja että hän tämän pirullisen merkin alla vei minut ja pikku Em'lyn Espanjan mereen hukutettavaksi.

Minä voitin vähän levottomuuteni, kun seuraavana päivänä menin kouluun, ja sen-jälkeisenä päivänä vielä enemmän, ja sillä tapaa vähitellen pudistin sen pois, että tuskin pari viikkoa oli kulunut, ennenkuin olin aivan niinkuin kotona ja onnellinen uusien kumppanien parissa. Minä olin jotenkin kömpelö heidän leikeissään ja takapajulla heidän opinharjoituksissaan, mutta tottumus parantaisi minut epäilemättä edellisessä suhteessa, toivoin minä, ja ankara työ jälkimäisessä. Minä rupesin siis ahkeraan työhön sekä leikissä että todenteossa, ja saavutin paljon kiitosta. Ennen pitkää kävi Murdstone ja Grinby'n luona vietetty elämäni niin oudoksi minulle, että tuskin uskoin sitä todeksi, mutta nykyinen elämäni muuttui niin tutuksi, että näytin eläneen sitä kauan aikaa.

Tohtori Strong'in koulu oli oivallinen koulu: se erisi yhtä paljon Mr. Creakle'n koulusta, kuin hyvä pahasta. Sen vakavat ja soveliaat säännöt perustuivat viisaasen järjestelmään, kaikissa asioissa vedottiin poikien kunniantuntoon ja rehellisyyteen, ja julkisesti koetettiin luottaa siihen, että pojilla oli nämät ominaisuudet, jolleivät osoittaneet, etteivät ansainneet sitä. Tämä sai ihmeitä aikaan. Me tunsimme kaikki, että meillä oli jokaisella osa laitoksen hallinnossa ja sen arvon kannattamisessa. Tästä me ennen pitkää liityimme aivan hartaasti siihen — ainakin minä puolestani, enkä minä koskaan koko siellä oloni aikana tuntenut ketään poikaa, jonka ei olisi ollut laita sama — ja opimme halukkaasti, tahtoen tuottaa sille kunniaa. Lomahetkinä meillä oli jaloja leikkejä ja paljon vapautta; mutta silloinkin, niinkuin muistan, puhuttiin meistä hyvää kaupungissa, ja harvoin me asumme taikka käytöksemme kautta häväisimme tohtori Strong'in ja tohtori Strong'in poikien mainetta.

Muutamat korkeammat koulupojat asuivat tohtorin talossa ja heiltä minä toisessa kädessä kuulin niitä näitä tohtorin elämästä — esimerkiksi, kuinka hän ei ollut täyttä kahtatoista kuukautta ollut naimisissa sen kauniin, nuoren ladyn kanssa, jonka olin nähnyt hänen lukuhuoneessaan ja jonka hän oli nainut rakkaudesta, kosk'ei tällä ollut äyriäkään rahaa, mutta sen sijaan kokonainen parvi köyhiä sukulaisia (niin kumppanimme kertoivat), jotka olivat valmiit tunkemaan tohtoria pois kodista ja kartanosta. Samoin myöskin, kuinka tohtorin aateksivainen luonto sai alkunsa siitä, että hän aina etsi kreikkalaisia juuria; jonka minä viattomuuttani ja taitamattomuuttani luulin olevan jonkunlaisen kasvin-tutkijan kiihkon tohtorissa, semminkin kuin hän aina ulkona käydessään katseli maahan — siksi kuin käsitin, että sananjuuria hän etsi jotakin sanakirjaa varten, jota hän mietti. Adams, ylimmäinen poikamme, jolla oli taipumus matematikaan, oli laskenut, niin minulle juteltiin, kuinka paljon aikaa menisi tämän sanakirjan valmistamiseen tohtorin suunnitelman ja työnmäärän mukaan. Hän arveli, että siihen menisi tuhat-kuusisataa ja yhdeksänviidettä vuotta, luettuna tohtorin viimeisestä elikkä kahdennesta seitsemättä syntymäpäivästä.

Mutta tohtori itse oli koko koulun epäjumala; ja huono koulu se epäilemättä olisi ollutkin, jollei niin olisi ollut laita, sillä hän oli mitä parhaita ihmisiä koko mailmassa: hänellä oli niin yksinkertainen ja suora mieli-ala, että se olisi saattanut liikuttaa itse urnienkin kivisydämiä muurilla. Kun hän käveli edestakaisin sillä puolella pihaa, joka oli rakennuksen sivulla, ja nuot satunnaiset peltovarekset ja naakat katselivat häntä, pää viekkaasti kallellansa, niinkuin he olisivat tietäneet, kuinka paljon enemmän he tunsivat mailman menoista, kuin hän, jos silloin joku kerjäläinen pääsi niin likelle hänen narisevia saappaitaan, että hän sai hänet ottamaan korviinsa vaan yhdenkin lauseen jostakin onnettomuuden jutusta, oli kerjäläisen toimeentulo taattu seuraaviksi kahdeksi päiväksi. Se oli niin tunnettu asia talossa, että opettajat ja ylimmäiset pojat koettivat kulmissa häätää näitä kulkiaimia, hypätä ulos akkunoista ja ajaa heitä pois pihasta, ennenkuin ehtivät ilmoittamaan läsnä-oloansa tohtorille; ja tämä estäminen tapahtui välisti onnellisesti muutamien kyynärien päässä hänestä ilman että hän, edestakaisin kävellessään, huomasi mitään. Ulkopuolella omaa aluettansa ja suojelusta vailla oli tohtori niinkuin lammas leikkaajan käsissä. Hän olisi voinut riisua säärystimensä jalastaan ja antaa ne pois. Kävikin meidän kesken semmoinen puhe (minulla ei ole mitään käsitystä eikä minulla ole koskaan ollut, millä perusteella, mutta minä olen uskonut sen niin monta vuotta, että aivan varmaan tiedän sen todenmukaiseksi), että hän eräänä kylmänä talvipäivänä suorastaan lahjoitti säärystimensä jollekulle kerjäläisvaimolle, joka aikaansaatti pahennusta naapuristossa, kun hän ovesta oveen näytti kaunista, pientä lasta, joka oli kääritty näihin vaatekappaleisin, jotka tunnettiin joka paikassa, koska ne olivat yhtä tutut ympäristössä, kuin itse tuomiokirkko. Tarina lisää, että ainoa, joka ei tuntenut, että ne olivat hänen omansa, oli tohtori itse, ja että, kun ne vähä aika sen jälkeen asetettiin näkyviin ulkopuolelle vähäistä, huonomaineista puotia, jossa semmoisia kapineita vaihdettiin gin'iin,[21] hän useita kertoja huomattiin pitelevän niitä hyväksyväisesti, ikäänkuin ihmetellen jotakin uutta niitten mallissa ja katsoen niitä paremmiksi, kuin omia säärystimiänsä.

Sangen hauska oli nähdä tohtoria yhdessä kauniin, nuoren vaimonsa kanssa. Hän osoitti hellyyttänsä tätä kohtaan isällisellä, lempeällä tavalla, joka jo yksinään näytti ilmoittavan hyvää miestä. Minä näin heidän usein kävelevän puutarhassa, jossa persikat kasvoivat, ja välisti minä vielä tarkemmin katselin heitä luku- taikka vierashuoneessa. Mrs. Strong näytti minusta pitävän paljon huolta tohtorista ja rakastavan häntä suuresti, vaikk'en minä koskaan luullut hänen olevan erittäin mieltyneenä tuohon sanakirjaan, josta tohtori aina kuljetti plakkareissaan ja hattunsa kopassa muutamia raskaita lohkoja ja jota hän tavallisesti näytti selittävän vaimolleen, kun he liikkuivat.

Minä näin hyvin usein Mrs. Strong'in sekä sentähden, että hän oli ruvennut pitämään minusta sinä aamuna, jona minä esiteltiin tohtorille, ja aina jälestäpäin oli hyvä minulle ja piti väliä minulla, jotta myöskin sentähden, että hän suuresti rakasti Agnes'ia ja usein kävi meillä. Minusta oli hänen ja Mr. Wickfield'in keskinäisessä olossa joku kummallinen jäykkyys (hän näytti pelkäävän Mr. Wickfield'iä), jota yhä kesti. Kun hän tuli sinne iltaisin, ei hän mielellään suostunut, että Mr. Wickfield saatti häntä kotiin, vaan sen sijaan kiirehti pois minun kanssani. Ja välisti, kun iloisesti pyrimme yhdessä tuomiokirkon tarhan poikki emmekä odottaneet kohtaavamme ketään, suitti tapahtua, että kohtasimme Mr. Jack Maldon'in, joka aina kummastui, kun hän näki meidät.

Mrs. Strong'in äiti oli semmoinen lady, joka aina suuresti huvitti minua. Hänen nimensä oli Mrs. Markleham, mutta meidän poikien oli tapa nimittää häntä "vanhaksi soturiksi" hänen päällikkyytensä vuoksi ja siihen taitoon katsoen, jolla hän käyttäytti suuria sukulaisjoukkoja tohtoria vastaan. Hän oli vähäinen, terävä-silmäinen nainen, jolla tavallisesti, kun hän oli parhaassa puvussaan, oli päässään muuttumaton lakki, joka oli koristettu muutamilla tekokukilla ja kahdella tekoperhosella, jotka olivat lentelevinään kukkien ympärillä. Meissä oli joku taika-uskoinen ajatus, että tämä lakki oli tullut Franskasta ja ettei se suinkaan ollut saanut alkuansa mistään muusta, kuin tämän kekseliään kansan taitavuudesta; mutta kaikki, mitä minä varmaan tiedän siitä, on, että se aina ilmestyi iltaisin, milloin hyvänsä Mrs. Markleham ilmestyi; että sitä kuljetettiin ystävien seuroihin hinduilaisessa korissa; että perhoset omituisella tavalla aina värisivät, sekä että ne, niinkuin vireät mehiläiset, käyttivät helottavia hetkiä tohtori Strong'in kustannuksella.

Minun oli hyvä tilaisuus oikein tarkastella "vanhaa soturia" — minä en käytä tätä nimeä epäkunnioituksella — eräänä iltana, joka on kiintynyt muistooni toisen asian kautta, jota kohta aion kertoa. Se oli joku ilta, jolloin tohtorilla oli vähäiset pidot siitä syystä, että Mr. Jack Maldon oli Indiaan matkustamallansa. Tänne hänen oli määrä lähteä kadettina taikka muuna semmoisena, koska Mr. Wickfield viimein oli saanut tämän asian laidalleen. Sattui samalla olemaan tohtorin syntymäpäivä. Meillä oli ollut lupa sinä päivänä, me olimme antaneet hänelle lahjoja aamulla, pitäneet puhetta hänelle ylimmäisen pojan kautta ja hurranneet hänelle, siksi kuin olimme käheät ja hän oli vuodattanut kyyneliä. Ja nyt menimme, Mr. Wickfield, Agnes ja minä, illalla kotiin hänen luoksensa teetä juomaan.

Mr. Jack Maldon oli siellä ennen meitä. Mrs. Strong, joka oli puettu valkoisiin kirsikanvärisillä nauhoilla, soitti pianoa, kun me astuimme sisään, ja Mr. Maldon kallistui hänen puoleensa lehtiä kääntääksensä. Mrs. Strong'in heleän punainen ja valkoinen iho ei ollut mielestäni niin uhkea ja kukankaltainen, kuin tavallisesti, kun hän kääntyi meitä kohden; mutta hän näytti hyvin kauniilta, ihmeen kauniilta.