Mitkä muut muutokset ovat tapahtuneet minussa, paitsi muutokset vartalossani ja muodossani ja niissä tiedoissa, joita tällä aikaa olen koonnut? Minulla on kultakello ja vitjat, sormus pikku sormessani ja pitkäliepeinen takki; ja minä käytän paljon karhun-ihraa, joka yhdessä sormuksen kanssa tietää pahaa. Olenko taas rakastunut? Olen. Minä jumaloitsen vanhinta Miss Larkins'ia.
Vanhin Miss Larkins ei ole mikään pikkuinen tyttö. Hän on pitkä, tummanverinen, mustasilmäinen, varreltaan sorea nainen. Vanhin Miss Larkins ei ole mikään lapsi enään; sillä ei nuorin Miss Larkinskaan ole, ja vanhin on varmaan kolme, neljä vuotta vanhempi. Vanhin Miss Larkins on ehkä kolmenkymmenen vaiheilla. Minä rakastan häntä rajattomasti.
Vanhin Miss Larkins tuntee upseereja. Sitä on kauhea kestää. Minä näen heidän puhuttelevan häntä kadulla. Minä näen heidän astuvan kadun poikki, kohdatakseen häntä, kun hänen hattunsa (hän pitää heleä-värisistä hatuista) näkyy tulevan vierustaa myöden sisaren hatun seurassa. Hän nauraa ja haastelee ja näyttää olevan mielissään siitä. Minä kävelen edestakaisin tavatakseni häntä, ja kulutan siihen suuren osan omasta, vähästä ajastani. Jos saan kumartaa häntä kerran päiväänsä (minä tunnen hänet sen verran, että minun sopii tervehtiä häntä, koska tunnen Mr. Larkins'in), olen onnellisempi. Minä ansaitsen silloin tällöin kumarruksen. Se tuima tuska, jota kärsin kilpa-ajon paalein iltana, jolloin tiedän vanhimman Miss Larkins'in tanssivan upseerien kanssa, on jollakin tapaa palkittava, jos minkäänlaista oikeutta mailmassa löytyy.
Rakkauteni vie ruokahaluni ja saattaa minut alinomaa käyttämään uusinta silkki-huiviani. Minulla ei ole mitään muuta lievitystä, kuin pukea parhaat vaatteeni päälleni ja ehtimiseen kiillotuttaa saappaitani. Minusta on kuin silloin olisin mahdollisempi vanhimmalle Miss Larkins'ille. Kaikki, mitä on hänen omaansa taikka koskee häneen, on minulle kallista. Mr. Larkins (äreä, vanha gentlemani, jolla on kaksinkertainen leuka ja toinen silmä liikkumatonna päässä) viehättää minua erinomaisessa määrässä. Kun en voi kohdata hänen tytärtänsä, menen sinne, jossa luulen kohtaavani isän. Kysymykset: "kuinka jaksatte, Mr. Larkins? Voivatko nuoret ladyt ja kokoperhe hyvin?" näyttävät tarkoitukseltaan niin selviltä, että minä punehdun.
Minä ajattelen lakkaamatta ikääni. Olkoon, että olen seitsemäntoista-vuotinen ja että seitsemäntoista-vuotinen on liian nuori vanhimmalle Miss Larkins'ille, entä sitten? Paitsi sitä olen melkein tuota pikaa yhdenkolmatta-vuotinen. Minä kävelen tavallisesti Mr. Larkins'in talon edessä iltaisin, vaikka sydäntäni viiltää, kun näen upseerien menevän sisään taikka kuulen heidän äänensä ylhäältä vierashuoneesta, jossa vanhin Miss Larkins soittaa harppua. Minä kävelen myöskin kahdessa tai kolmessa tilaisuudessa useita kertoja talon ympärillä, kun perhe jo on pannut maata, kummastellen, mikä vanhimman Miss Larkins'in kammio lienee (ja sen sijaan asettuen, niinkuin nyt tiedän, Mr. Larkins'in huoneen kohdalle); toivoen, että tuli pääsisi irti; että kokoontunut ihmisjoukko seisoisi tyrmistyneenä; että minä, syösten heidän välitsensä, tikapuut kädessä, pystyttäisin ne hänen akkunaansa vastaan, pelastaisin hänet sylissäni, palaisin noutamaan jotakin, jonka hän oli unhottanut, ja hukkuisin liekkeihin. Sillä tavallisesti minä rakkaudessani en katso omia etujani, vaan luulen, että olisin tyytyväinen, kun saisin osoittaa jonkunlaista uljuutta Miss Larkins'in edessä ja kuolla. — Tavallisesti, mutta ei aina. Toisinaan iloisemmat näyt tulevat eteeni. Kun puen päälleni (kahden tunnin työ) suuria pitoja varten (joita olen ajatellut kolmen viikon aikaa) Larkins'illa, antaun mitä ihanimpiin unelmiin. Minä kuvailen itselleni, kuinka rohkaisen mieltäni ja ilmoitan rakkauteni Miss Larkins'ille. Minä kuvailen itselleni, kuinka Miss Larkins'in pää vaipuu minun olkapäälleni ja hän sanoo: "Oi, Mr. Copperfield, saanko uskoa korviani!" Minä kuvailen itselleni, kuinka Mr. Larkins odottaa minua seuraavana aamuna ja sanoo: "rakas Copperfield'ini, tyttäreni on kertonut minulle kaikki. Nuoruus ei ole mikään vika. Tässä on kaksikymmentä-tuhatta puntaa. Olkaat onnelliset!" Minä kuvailen itselleni, kuinka tätini heltyy ja siunaa meitä, ja kuinka Mr. Dick ja tohtori Strong ovat läsnä hää-juhlassani. Minä olen järkevä toveri, luulen, — luulen takaisin katsoessani (sitä tarkoitan) — ja häveliäs, siitä olen varma; mutta kuitenkin nämät kaikki tapahtuvat aivoissani.
Minä lähden lumottuun huoneesen, jossa on valoa, iloista puhetta, soittoa, kukkia, upseereja (mielipahalla näen sen) ja vanhin Miss Larkins, kauneudesta hohtaen. Hän on puettu sinisiin, hänellä on sinisiä kukkia hiuksissaan — muistokukkia — niinkuin hänen olisi tarve kantaa muistokukkia! Tämä on ensimäinen täysikasvuisten seura, johon minua koskaan on kutsuttu, ja minun on vähän vaikea olla; sillä minä en näytä kuuluvan kenenkään pariin eikä kenelläkään näytä olevan mitään sanomista minulle, paitsi Mr. Larkins'illa, joka kysyy minulta, kuinka koulukumppanini voivat, jota hänen ei tarvitsisi tehdä, koska en ollut tullut sinne loukattavaksi. Mutta kun olen seisonut jonkun aikaa oven suussa ja antanut silmieni ihastella sydämeni jumalatarta, lähestyy hän minua — hän, vanhin Miss Larkins! — ja kysyy minulta iloisesti, tanssinko minä.
Minä sammallan kumartaen: "teidän kanssanne, Miss Larkins".
"Eikö kenenkään muun kanssa?" kysyy Miss Larkins.
"Minua ei huvittaisi tanssia kenenkään muun kanssa".
Miss Larkins nauraa ja punehtuu (taikka minä luulen, että hän punehtuu) ja sanoo: "tanssi tämän jälkeen, aivan mielelläni".