"Minä toivon niin, täti".
"Sisaresi Betsey Trotwood", lausui tätini, "olisi ollut niin luonnollinen ja järkevä tyttö, kuin milloinkaan on elänyt. Pyrithän sinä hänen kaltaisekseen, eikö niin?"
"Minä toivon, että pyrin teidän kaltaiseksenne, täti. Siinä on kylläksi minulle".
"Se on onni, ettei tuo lapsi parka, sinun äitisi, enään elä", sanoi tätini, hyväksyväisesti katsellen minua, "muutoin hän tähän aikaan olisi ollut niin ylpeä pojastansa, että hänen leppeä pikku päänsä olisi joutunut aivan kierolle, jos siinä olisi ollut mitään kieron varaa". (Tätini puollusti aina omaa hellyyttänsä minua kohtaan sillä tapaa, että hän syytti äitivainajaani siitä). "Herranen aika, Trotwood, kuinka sinä muistutat minua hänestä!"
"Miellyttävällä tavalla, toivon minä, täti?" arvelin minä.
"Hän on niin äitinsä näköinen, Dick", sanoi tätini pontevasti, "hän on niin äitinsä näköinen, semmoisena kuin tämä oli tuona iltana, ennenkuin hän alkoi kiivastua — hän on niin hänen näköisensä, kuin suinkin mahdollista!"
"Todella?" kysyi Mr. Dick.
"Ja hän on myöskin Davidin näköinen", sanoi tätini vakavasti.
"Hän on kovasti Davidin näköinen!" lausui Mr. Dick.
"Mutta mitä minä soisin, että sinusta tulisi, Trot", jatkoi tätini — "minä en tarkoita ruumiillisesti, vaan hengellisesti; sillä ruumiillisesti sinulta ei puutu mitään — se on luja toveri, aimollinen, luja toveri, jolla on oma tahtonsa. Jolla on uskaliaisuutta", lausui tätini, pudistaen lakkiansa minulle ja nyrkkiänsä puristaen. "Jolla on päättäväisyyttä. Jolla on luonnetta, Trot — jolla on voimakas luonne, johon ei kukaan eikä mikään voi vaikuttaa paitsi hyvillä perusteilla. Tämmöiseksi minä tahtoisin sinua. Tämmöinen olisi sekä isäsi että äitisi pitänyt olla, Jumala sen tietää, ja tämmöisenä he olisivat paremmin menestyneet".