"Mutta sinä hävität ne minulta", sanoin minä, kun hän äkkiä keritti valkeata palavalla kekäleellä ja kolhaisi esiin sarjan tulipunaisia säkeniä, jotka kiitivät ylös vähäiseen takantorveen ja suhisten lensivät ilmaan.
"Sinä et kuitenkaan olisi nähnyt niitä", vastasi hän. "Minua inhottaa tämä sekaperäinen aika, kun ei ole yö eikä päivä. Kuinka myöhään sinä tulet! Missä olet ollut?"
"Minä olen jättänyt tavallisen kävelyni hyvästi", sanoin minä.
"Ja minä olen istunut täällä", lausui Steerforth, katsellen ympäri huonetta, "ja ajatellut, että kaikki ne ihmiset, joita tapasimme täällä niin iloisina ensimäisenä tulomme iltana, olivat — paikan nykyisestä hävinneestä ulkomuodosta päättäen — hajonneet tai kuolleet tai joutuneet, en tiedä, mihinkä vahinkoon. David, minä soisin Jumalan kautta, että minulla olisi ollut järkevä isä näinä viimeisinä kahtenakymmenenä vuonna!"
"Rakas Steerforth'ini, mikä sinun on?"
"Minä soisin kaikesta sydämestäni, että minua olisi johdatettu paremmin!" huudahti hän. "Minä soisin kaikesta sydämestäni, että minä voisin johdattaa itseäni paremmin!"
Hänen käytöksessään ilmestyi niin raju alakuloisuus, että se oikein kummastutti minua. Hän oli enemmän muuttunut, kuin olisin luullut mahdolliseksi.
"Olisi parempi olla tämä köyhä Peggotty taikka hänen tomppelimainen veljenpoikansa", sanoi hän nousten ja synkkämielisesti nojaten takanreunukseen, kasvot valkeata kohden, "kuin olla minä itse, vaikkapa olisin kahtakymmentä kertaa rikkaampi ja kahtakymmentä kertaa viisaampi, vieläpä olla se rasitus itselleni, kuin olen ollut tässä kirotussa veneessä tämän viimeisen puolen tuntia!"
Tämä hänen muutoksensa hämmästytti minua niin, etten ensiksi voinut kuin ääneti katsella häntä, kun hän seisoi tuossa ja nojasi päätänsä kättänsä vastaan, kolkosti valkeaan tuijottaen. Viimein pyysin häntä koko sillä totisuudella, joka minulla oli, kertomaan itselleni, mikä oli suututtanut häntä niin tavattomasti, ja sallimaan minun ottaa osaa hänen tunteisiinsa, jollen saattaisikaan toivoa, että voisin antaa mitään neuvoa hänelle. Ennenkuin olin edes päättänyt, alkoi hän nauraa — ensiksi vastahakoisesti, mutta ennen pitkää palaavalla ilolla.
"Pah, se ei ole mitään, Tuhat-ihanainen! ei mitään!" vastasi hän. "Minä kerroin sinulle hotellissa Londonissa, että oma seurani välisti rasittaa minua. Vast'ikään olen ollut niinkuin painajainen itse suhteeni — jopa luulen, että oikea painajainen on ahdistanut minua. Silloin tällöin ikävinä hetkinä muistuvat lastensadut mieleeni semmoisella tavalla, etten tunne, mitä ne ovat. Minä luulen, että olen pitänyt itseäni tuona häijynä poikana, joka 'ei ottanut varoaksensa' ja sentähden joutui leijonien suuhun — jonkunlainen komeampi hitolle menon laatu, luulen minä. Mitä vanhat ämmät sanovat väreiksi, on hiipinyt pitkin koko ruumistani kiireestä kantapäähän. Minä olen pelännyt itseäni".