"Me jätämme siis", lausui hän iloisesti, "tämän merirosvon elämän huomenna, eikö niin?"
"Niinhän olimme sopineet", vastasin minä, "ja paikat ovat jo tilatut meille vaunuissa, niinkuin tiedät".
"Niin! ei mikään auta enää, luulen minä", arveli Steerforth. "Minä olen melkein unhottanut, että löytyy muutakin tekemistä mailmassa, kuin heilua täällä meren aalloilla. Minä soisin todella, ettei löytyisikään".
"Niin kauan kuin siinä olisi jotakin uutta", sanoin minä nauraen.
"Hyvin luultavaa", vastasi hän; "vaikka tässä muistutuksessa on jonkunlainen ilkkuinen tarkoitus niin rakastettavan viattomuuden lauseeksi, kuin sinun, nuori ystäväni. Hyvä! Minä olen todella oikullinen toveri, David. Minä tiedän, että olen; mutta niin kauan kuin rauta on kuuma, osaan minä myöskin takoa sitä lujasti. Minä voisin jo luullakseni suorittaa jommoisenkin luotsin tutkinnon näillä vesillä".
"Mr. Peggotty sanoo, että sinä olet koko ihme", vastasin minä.
"Oikea nautillinen ilmauma, kuinka?" nauroi Steerforth.
"Niin hän todesti sanoo ja itse tiedät, kuinka hyvällä syyllä; sillä sinä tiedät, kuinka harras olet kaikissa, mitä yrität, ja kuinka helposti kaikkiin perehdyt. Mutta se sinussa, Steerforth, kaikkein enimmän kummastuttaa minua, että tyydyt niin epävakaiseen voimiesi käyttämiseen".
"Tyydyn?" vastasi hän iloisesti. "Minä en tyydy mihinkään, paitsi sinun tuoreuteesi, hyvä Tuhat-ihanainen. Mitä epävakaisuuteen tulee, en ole koskaan oppinut sitomaan itseäni mihinkään niistä pyöristä, joissa meidän-aikuiset Ixionit kieppuvat. Sitä taitoa en tullut saavuttaneeksi, huonossa opissa kun olin, enkä minä nyt huoli siitä. — Tiedätkö, että olen ostanut itselleni veneen täällä?"
"Mikä eriskummainen toveri sinä olet, Steerforth!" huudahdin minä, pysähtyen — sillä tämä oli ensimäistä, mitä olin kuullut siitä. "Vaikka sinä ehkä et koskaan tule näille seuduille enää!"