Hän valitsi nyt pari kolme noista pienistä kapineistaan sekä vähäisen pullon ja kysyi (kummastuksekseni), pitäisikö pöytä. Kun Steerforth vastasi myöntäväisesti, sysäsi hän yhden tuolin pöydän viereen ja, pyytäen kättäni avukseen, kapusi sangen ketterästi ylös, niinkuin näkymön lavalle.
"Jos jompikumpi teistä näki nilkkaluuni", lausui hän, kun hän oli turvallisesti koroitettu, "niin sanokaat se, ja minä menen kotiin ja tapan itseni".
"Minä en nähnyt", lausui Steerforth.
"En minäkään", sanoin minä.
"No hyvä", huudahti Miss Mowcher, "minä suostun elämään. No, tipu, tipu, tipu, tule Mrs. Bond'in luo ja anna teurastaa itsesi!"
Tällä hän kehoitti Steerforth'ia asettumaan hänen haltuunsa, jonka vuoksi tämä istuikin alas, selkä pöytää päin ja nauravat kasvonsa minua kohden, ja jätti päänsä hänen katsasteltavakseen, ilmeisesti vaan huvittaaksensa meitä. Kun näki Miss Mowcher'in seisovan ylipuolella ja tarkastelevan hänen uhkeata, ruskeata tukkaansa isolla, ympyriäisellä suurennuslasilla, jonka hän veti esiin plakkaristansa, näki mitä kummallisimman näyn.
"Te vasta aika poika olette!" sanoi Miss Mowcher lyhyen tutkinnon jälkeen. "Te olisitte vuoden perästä kaljupäinen, kuin munkki, jollen minä olisi olemassa. Puoli minutia vaan, nuori ystäväni, ja minä annan teille semmoisen silityksen, joka säilyttää kiharanne seuraaviksi kymmeneksi vuodeksi!"
Samalla hän kaasi vähän tuosta pikkuisesta pullosta yhdelle flanelli-tilkulle, vuodatti tämän rohdon voimaa myöskin johonkuhun vähäiseen harjaansa ja alkoi sitten näillä molemmilla hieroa ja raappia Steerforth'in pään lakea mitä ahkerimmalla tavalla minä milloinkaan olen nähnyt, koko ajan kieltänsä piesten.
"Esimerkiksi Charley Pyegrave, herttuan poika", sanoi hän. "Te tunnette
Charley'n?" kurkistellen Steerforth'in kasvoihin.
"Vähän", vastasi Steerforth.