"Mitäs arvelet, Tuhat-ihanaiseni?" kysyi Steerforth, nauraen ja tuoliltansa lähtien. "Tahdotko tulla parannetuksi?"
"Kiitoksia, Miss Mowcher, ei tänä iltana".
"Älkäät sanoko niin", vastasi pikku nainen, katsellen minua asian-ymmärtäjän muodolla; "hiukan enemmän kulmakarvoja?"
"Kiitoksia", vastasin minä, "joskus muulloin".
"Saada niitä siirretyksi puolen neljänneksen tuumaa likemmäksi aivenia", lausui Miss Mowcher. "Me voimme tehdä sen parissa viikossa".
"Ei, minä kiitän teitä. Ei tätä nykyä".
"No mutta rahtu vaan", ahdisti hän. "Eikö sitäkään? Laskekaamme edes perusta poskiparralle. Noh!"
Minä en voinut olla punehtumatta, kun kielsin, sillä minä tunsin, että nyt koskimme minun arkaa kohtaani. Mutta Miss Mowcher, joka huomasi, etten tällä haavaa ollut taipusa vastaan-ottamaan minkäänlaista kaunistusta hänen taiteensa alalla ja etten sinä hetkenä huolinut sen vähäisen pullon viekoituksista, jota hän piti ylhäällä toisen silmänsä edessä, paremmin suostuttaaksensa minua, sanoi, että toisten ja ennen pitkää ryhtyisimme työhön, sekä pyysi kättäni avuksi, astuaksensa alas ylhäiseltä asemaltaan. Näin tuettuna hyppäsi hän hyvin notkeasti alas ja rupesi sitomaan leukapariansa hattuunsa.
"Maksu", lausui Steerforth, "on —"
"Viisi shillingiä", vastasi Miss Mowcher, "ja pilkkahinta se onkin, tupuseni. Enkö minä ole oikea liehu, Mr. Copperfield?"