"Sen vuoksi Em'ly kirjoittaa lyijyskynällä paperipalaselle", jatkoi hän, "ja antaa sen Marthalle akkunan kautta, että hän veisi sen tänne. 'Näytä tämä', sanoo hän, 'tädilleni Mrs. Barkis'ille, ja rakkaudesta minuun antaa hän sinun istua alas valkean ääreen, siksi kuin eno on mennyt ulos ja minun käy tuleminen'. Kohta sen jälkeen kertoo hän minulle, mitä minä kerron teille, Mas'r Davy, ja pyytää minua saattamaan itseänsä tänne. Mitä minä voin tehdä? Hänen ei tulisi tuntea ketään semmoista, mutta minä en henno kieltää häneltä mitään, kun hänen on kyynelet silmissä".
Hän pisti kätensä karkean jakkunsa poveen ja veti hyvin varovaisesti esiin sievän, pienen kukkaron.
"Ja jos voisinkin kieltää häneltä jotakin, kun hänen on kyynelet silmissä, Mas'r Davy", lausui Ham, hellästi sovittaen kukkaroa känsäisen kämmenensä pohjaan, "kuinka hennoisin kieltää häneltä mitään, kun hän antaa minulle tämän kannettavaksi puolestaan — varsinkin kun tiedän, miksi hän otti sen mukaansa? Mimmoinen leikkikalu se on!" sanoi Ham, miettiväisesti katsellen sitä. "Ja kuinka pikkuisen rahaa siinä on, armas Em'lyni!"
Minä pudistin hänen kättänsä sydämellisesti, kun hän oli pistänyt takaisin kukkaron — sillä tämä tyydytti minua enemmän, kuin jos olisin sanonut jotakin — ja me kävelimme ääneti edestakaisin minutin taikka pari. Ovi aukeni silloin, ja Peggotty ilmestyi, viitaten Ham'ia tulemaan sisään. Minä olisin vetäynyt pois, mutta Peggotty kiirehti minun jälkeeni, käskien minunkin tulla sisään. Nytkin olisin tahtonut välttää sitä huonetta, jossa he kaikki olivat, jollei se olisi ollut tuo sievä, tiili-lattiainen kyökki, jota olen monesti maininnut. Koska ovi suorastaan aukeni sinne, olin minä keskellä heitä, ennenkuin ehdin ajattelemaan, mihin menin.
Tyttö — sama, jonka olin nähnyt hietarannalla — istui likellä valkeata lattialla, nojaten päätänsä ja toista käsivarttansa johonkin tuoliin. Minä päätin hänen ruumiinsa asemasta, että Em'ly vast'ikään oli nousnut tuolilta ja että tuo turvaton pää ehkä oli levännyt hänen sylissään. Minä näin vaan vähän tytön kasvoista, joita hiukset peittivät höllällään ja harsollaan, niinkuin hän omin käsin olisi seuhtonut niitä; mutta minä näin, että hän oli nuori ja valkeaverinen. Peggotty oli itkenyt. Niin oli myöskin pikku Em'ly. Ei sanaakaan puhuttu, kun ensin tulimme sisään; ja Schwarzwald'in kello kyökki-kaapin vieressä tuntui yleisessä äänettömyydessä raksuttavan kahta vertaa kovemmin, kuin tavallisesti.
Em'ly puhui ensiksi.
"Martha tahtoo", sanoi hän Ham'ille, "lähteä London'iin".
"Miksi London'iin?" vastasi Ham.
Ham seisoi heidän välissään, katsellen polvillansa olevaa tyttöä, samalla säälien häntä ja ollen pahoillansa siitä, että tällä oli jonkunlaista yhteyttä sen tytön kanssa, jota hän niin hellästi rakasti; tämän minä aina olen muistanut tarkasti. He puhuivat molemmat, niinkuin tyttö olisi ollut kipeä; matalalla, hiljennetyllä äänellä, joka kuului selvästi, vaikka se tuskin kohosi kuiskausta korkeammaksi.
"Parempi siellä, kuin täällä", lausui lujaan kolmas ääni — Marthan, vaikk'ei hän liikahtanut paikaltaan. "Siellä ei kukaan tunne minua. Täällä jokainen tuntee minut".