"Hyvä Jumala, täti!" lausuin minä. "Se on vaan joku röyhkeä kerjäläinen".
"Sinä et tiedä, kuka se on!" vastasi tätini. "Sinä et tiedä, kuka se on! Sinä et tiedä, mitä sanot!"
Me olimme seisahtuneet tyhjään porttivajaan sillä aikaa, kuin tämä tapahtui, ja mies oli myöskin seisahtunut.
"Älä katsele häntä!" sanoi tätini, kun minä suuttuneena käänsin päätäni, "vaan hanki minulle vaunut, rakas poikani, ja odota minua St. Paul'in kirkkomaalla".
"Odottaa teitä?" toistin minä.
"Niin", vastasi tätini, "minun täytyy mennä yksinäni. Minun täytyy mennä hänen kanssaan".
"Hänen kanssaan, täti? Tuon miehen kanssa?"
"Minä olen täydellä järjellä", vastasi hän, "ja minä sanon sinulle, että minun täytyy. Nouda minulle vaunut!"
Vaikka kyllä kummastelin, ymmärsin, ettei minun ollut oikeus jättää niin lujaa käskyä tottelematta. Minä kiirehdin pois muutamia askelia ja huusin puolikatteisia vaunuja, jotka ajoivat tyhjinä ohitse. Tuskin sain astuimen alas lasketuksi, kuin tätini jo riensi sisään, en tiedä, kuinka. Ja mies seurasi. Tätini viittasi minua lähtemään pois niin totisesti, että hämmentyneenäkin heti käännyin heidän puolestaan. Sitä tehdessäni kuulin tätini sanovan kuskille: "ajakaat mihin hyvänsä! Ajakaat suoraan eteenpäin!" Ja samalla vaunut vierivät minun ohitseni, kulkien mäkeä ylöspäin.
Mitä Mr. Dick oli jutellut minulle ja mitä minä olin ajatellut hänen haira-luulokseen, johtui nyt mieleeni. Minä en voinut epäillä, että tämä mies oli sama, jota hän niin salamyhkäisellä tavalla oli maininnut, vaikka minun oli aivan mahdoton käsittää, mikä valta hänellä oli tätini suhteen. Puolen tuntia kirkkomaalla vilvoiteltuani näin vaunujen tulevan takaisin. Kuski seisautti ne minun eteeni, ja tätini istui niissä yksinään.