"Ja oppiraha, karttamerkki siihen luettuna, on tuhat puntaa", lausui Mr. Spenlow. "Niinkuin olen maininnut Miss Trotwood'ille, ei itsekäs edunpyyntö vaikuta minuun; harvaan ihmiseen vaikuttaa se, luullakseni, niin vähän; mutta Mr. Jorkins'illa on omat ajatuksensa näissä asioissa, ja minun täytyy pitää Mr. Jorkins'in ajatuksia arvossa. Lyhyeltä, Mr. Jorkins katsoo tuhat puntaa liian vähäksi".
"Minä arvaan, Sir", sanoin minä, yhä tahtoen säästää tätiäni, "ettei täällä ole tapa, vaikka joku oppiin ruvennut konttoristi olisi erittäin hyödyllinen ja pääsisi täydellisen taitavaksi ammatissaan —" minä en voinut olla punehtumatta; tämä oli aivan kuin olisin ylistänyt itseäni — "minä arvaan, ettei täällä ole tapa antaa hänelle hänen oppi-aikansa viimeisinä vuosina mitään —"
Suurella ponnistuksella nosti Mr. Spenlow sen verran päätänsä ylös kaulahuivistaan, että hän saatti pudistaa sitä, ja vastasi, edellyttäin, että minä tarkoitin palkkaa:
"Ei. Minä en tahdo sanoa, missä määrässä itse suostuisin tähän, Mr.
Copperfield, jos olisin vapaa, mutta Mr. Jorkins on taipumaton".
Minua oikein pelotti, kun ajattelin tätä kauheata Jorkins'ia. Mutta minä huomasin jälestäpäin, että hän oli lempeä, hidasluontoinen mies, jonka tehtävänä heidän yhteisessä toimessaan oli se, että hän pysyi toisen takana ja alinomaa antoi kuvata itseänsä mitä kovimmaksi ja tylyimmäksi ihmiseksi. Jos joku kirjuri tahtoi saada palkkaansa koroitetuksi, ei Mr. Jorkins voinut ottaa korviinsa semmoista ehdoitusta. Jos joku asian-omainen ei aikanansa suorittanut rätinkiänsä, oli Mr. Jorkins päättänyt, että se heti oli maksettava; ja vaikka kuinka tuskalliset nämät seikat olisivat olleet (ja aina olivat) Mr. Spenlow'in tunteille, piti Mr. Jorkins kiinni oikeudestaan. Hyvän enkelin, Spenlow'in, sydän ja käsi olisivat aina olleet avoinna, jollei paha enkeli, Jorkins, olisi estänyt. Vanhemmiten luulen havainneeni muutamia muita yhtiöitä, jotka ajavat asioitansa Spenlow ja Jorkins'in perus-ajatusten mukaan!
Päätettiin, että minä aloittaisin koetuskuukauttani kohta, kuin minun itse teki mieli, sekä ettei tätini tarvinnut jäädä kaupunkiin eikä palata tämän ajan kuluttua, koska välikirja, jonka päähenkilö minä olin, sopi helposti lähettää hänelle kotiin allekirjoitettavaksi. Kun olimme päässeet niin pitkälle, tarjoutui Mr. Spenlow heti viemään minua oikeustoon ja näyttämään minulle, mimmoinen paikka se oli. Koska minua hyvin halutti tietää, lähdimme tätä varten huoneesta ja jätimme sinne tätini, joka omia sanojansa myöden ei huolinut uskoa itseänsä semmoiselle paikalle ja joka, luulen minä, piti kaikkia oikeustoja jonkunlaisina kruutimyllyinä, jotka olivat valmiit milloin hyvänsä ilmaan räjähtämään.
Mr. Spenlow johdatti minua kivitetyn pihan poikki — pihaa ympäröitsi vakavat tiilirakennukset, joita minä ovissa olevien tohtorien nimistä päätin niitten oppineitten advokatein virka-asunnoiksi, joista Steerforth oli jutellut minulle — ja vasemmalle kädelle isoon, kolkkoon huoneesen, joka mielestäni oli jotenkin kappelin kaltainen. Tämän huoneen ylinen pää oli aidakkeella eroitettu muusta huoneesta; ja siellä kummallakin puolella korkeata, hevoskengän-muotoista lavaa istui mukavilla, vanhan-aikaisilla ruokasalin-tuoleilla joukko punaisiin vaippoihin ja harmaisin perukeihin puetuita gentlemaneja, jotka minä huomasin yllämainituiksi tohtoreiksi. Keskeltä hevoskengän mutkaa ja vähäisen, saarnastuolin pöydän kaltaisen pulpetin takaa vilkutti vanha gentlemani silmiänsä, semmoinen, jota, jos olisin nähnyt hänet jossakin lintuhuoneessa, varmaan olisin luullut tarhapöllöksi, mutta jonka minä kuulin olevan esimiehyyttä pitävän tuomarin. Hevoskengän sisäpuolella, mutta matalampana, kuin nämät, se on melkein lattian tasalla, istui pitkän, viheriäisen pöydän vieressä muutamia Mr. Spenlow'in vertaisia gentlemaneja, jotka, niinkuin hänkin, olivat puetut mustiin, valkoisilla turkiksilla reunustettuihin vaippoihin. Heidän kaulahuivinsa näyttivät minusta ylimalkain kankeilta ja heidän muotonsa ylpeältä; mutta tässä viimeisessä kohdassa huomasin kohta päättäneeni väärin heistä, sillä, kun kahden, kolmen heistä täytyi nousta ja vastata johonkin esimiehen kysymykseen, en ollut koskaan nähnyt mitään enemmän lampaankaltaista. Yleisö, jota edusti eräs poika isolla, villaisella kaulahuivilla, ja ränstyneen-gentili gentlemani, joka vaivihkaa söi leivänmuruja takintaskuistaan, lämmitteli itseänsä rauta-uunin edessä keskellä tuomio-salia. Paikan raukaisevaa hiljaisuutta keskeytti vaan valkean ritinä ja yhden tohtorin ääni, kun hän verkalleen astuskeli kokonaisen todistusten kirjaston läpi ja matkallansa tuon tuostakin pysähtyi, poiketaksensa johonkuhun vähäiseen tienviereiseen argumentti-ravintolaan. Ylipäänsä minä en ole päivinäni ollut missään tämmöisessä tuttavallisessa, vanhantapaisessa, aikansa unhottavassa untelopäisessä, pikkuisessa perhe-ryhmässä; ja minä tunsin, että minkälainen jäsenyys tahansa tässä vaikuttaisi kuin asettava uni-juoma, paitsi jos olisi osallisena jossakin oikeuden-asiassa.
Suuresti tyytyväisenä tämän hiljaisen paikan uneksivaiseen luontoon, ilmoitin Mr. Spenlow'ille, että olin nähnyt kylläksi täksi kertaa, ja me yhdyimme jälleen tätiimme, jonka seurassa minä sitten kohta lähdin Commons'ista ja tunsin itseni, Spenlow ja Jorkins'in byroista ulos astuessani, hyvin nuoreksi sen vuoksi, että konttoristit tyrkkäsivät toisiansa kynillään, minua osoittaaksensa.
Me saavuimme Lincoln's Inn Fields'iin ilman mitään muuta uutta tapausta, kuin että kohtasimme hedelmän-myyjän kärryihin valjastetun, onnettoman aasin, joka synnytti tuskallisia muistoja tädissäni. Meillä oli taas pitkä keskustelu tulevaisuuden tuumistani, kun olimme turvallisesti katon alla; ja koska tiesin, että tätini ikävöitsi kotiin eikä tulipalojen, ruoka-aineitten ja taskuvarkaitten vuoksi saanut puolen tunnin lepoa Londonissa, pyysin, ettei hän vaivaisi itseänsä minun tähteni, vaan jättäisi minut pitämään huolta itsestäni.
"Minä en ole ollut täällä huomenna viikko tätäkin asiaa ajattelematta, rakas poikani", vastasi hän. "Adelphi'ssa on vähäinen kalustettu huonekerta hyyrättävänä, Trot, jonka pitäisi erittäin hyvin sopia sinulle".