"Te olette tehneet hyvin ystävällisesti, Mas'r Davy", lausui Mr.
Peggotty.
"Erinomaisen ystävällisesti", sanoi Ham.
"Rakas Em'ly", lausui Mr. Peggotty. "Katso tänne! Mas'r Davy on tullut!
No, reipastu, sydänkäpy! Eikö sanaakaan Mas'r Davy'lle?"
Minä huomasin Em'lyssä jonkun väristyksen, jota vielä saatan nähdä. Hänen kätensä kylmyyttä, kun koskin sitä, saatan vieläkin tuntea. Sen ainoan elon merkki oli, että se välttyi minun kädestäni; sitten hän liukui tuoliltaan ja, hiipien setänsä toiselle puolelle, nojaantui yhä ääneti ja väristen tämän rintaa vastaan.
"Se on semmoinen hellä sydän", lausui Mr. Peggotty, silittäen hänen tuuheita hiuksiansa isolla, karkealla kädellänsä, "ettei se voi kestää tätä surua. Se on luonnollista nuorissa, Mas'r Davy, kun ovat tottumattomat tämmöisiin koetuksiin ja arat, niinkuin minun pikku lintuni — se on aivan luonnollista".
Pikku Em'ly painui likemmäksi häntä, mutta ei nostanut ylös kasvojansa eikä puhunut sanaakaan.
"Aika käy myöhäiseksi, rakas tyttöni", lausui Mr. Peggotty, "ja Ham on tullut noutamaan sinua kotiin. Tuossa! mene nyt toisen rakkaan sydämen kanssa! Mitä, Em'ly? Kuinka, sydänkäpyni?"
Pikku Em'lyn ääni ei ollut kuulunut minun korviini, mutta Mr. Peggotty notkisti päätänsä, niinkuin häntä kuunnellakseen, ja sanoi sitten:
"Tahdotko jäädä enosi luo? No, sitä et suinkaan pyydä minulta! Jäädä enosi luo, nuppuseni! Kun hän, joka ennen pitkää on miehesi, on täällä sinua kotiin noutamassa? Sitä ei kukaan ihminen uskoisi, kun näkee tämän pikkuisen olennon semmoisen karkean sään toverin vieressä, kuin minä olen", lausui Mr. Peggotty, rajattomalla ylpeydellä katsahtaen meihin molempiin; "mutta meressä ei ole enemmän suolaa, kuin tytössä on rakkautta enoansa kohtaan — tässä kummallisessa pikku Em'lyssä!"
"Siinä Em'ly on oikeassa, Mas'r Davy!" sanoi Ham. "Katsokaat. Koska Em'ly tahtoo sitä, ja koska hän lisäksi on levoton ja pelästynyt, jätän hänet tänne huomiseksi. Saanhan minäkin jäädä!"