Eräänä aamuna, kun astuin vierashuoneesen kirjoineni, havaitsin, että äitini näytti tuskan-alaiselta ja Miss Murdstone lujalta, sekä että Mr. Murdstone kiersi jotakin ruokokepin — hoikan ja notkean ruokokepin — päähän. Hän herkesi työstänsä, kun minä tulin sisään, koetteli keppiä kädellään ja huiskutti sitä ilmassa.
"Minä sanon sinulle, Clara," lausui Mr. Murdstone, "että minä itse usein sain selkääni".
"Sai kyllä; tietysti", arveli Miss Murdstone.
"Kaiketi, rakas Jane'ni", vastasi äitini leppeästi. "Mutta — mutta luuletteko, että se teki Edvardin hyvää?"
"Luuletko, että se teki Edvardin pahaa, Clara?" kysyi Mr. Murdstone totisesti.
"Siinä juuri temppu on!" sanoi hänen sisarensa.
Tähän äitini vastasi: "kaiketi, rakas Jane'ni", eikä puhunut sen enempää.
Minua aavisti, että tämä keskustelu koski minuun, ja minä tavoitin Mr.
Murdstone'n silmää, kun se kohtasi minua.
"No, David", lausui hän — ja minä huomasin tuon karson katseen jälleen, kun hän lausui tätä — "sinun tulee olla paljon tarkempi tänään, kuin tavallisesti". Hän koetteli keppiä uudestaan ja huiskutti sitä niinkuin ennen, ja päätettyään näitä valmistuksia laski sen viereensä kuvailevalla katseella ja tarttui kirjaansa.
Tämä elähytti jo kohta alusta oiva lailla käsitystäni. Minä tunsin, kuinka läksyni sanat soluivat pois, ei toinen toisensa perästä, eikä rivi rivin perästä, vaan sivuttain. Minä koetin pitää kiinni niistä, mutta ne näyttivät, jos niin saan sanoa, panneen luistimet jalkaansa ja liukuvan pois luotani semmoisella nopeudella, jota ei saanut hillityksi.