"Senkö vuoksi Miss Murdstone otti vaatteeni piirongistani?" jonka hän oli tehnyt, vaikk'en ole muistanut mainita sitä.
"Niin", sanoi Peggotty. "Arkku."
"Enkö saa nähdä äitiä?"
"Kyllä", vastasi Peggotty. "Aamulla".
Nyt sovitti Peggotty suunsa ihan likelle avaimenreikää ja lausui seuraavat sanat sen kautta niin suurella sydämellisyydellä, kuin milloinkaan on ilmestynyt missään haastelossa avaimenreiän kautta, sitä rohkenen väittää: puuskahtaen ulos jokaista pientä lausetta omituisella vavahduksella.
"Rakas Davy. Vaikk'en ole azaktisti ollut niin ystävällinen teille. Nykyisin, kuin ennen. Ei se ole sen tähden, etten rakasta teitä. Yhtä paljon ja enemmän, kultaseni. Se on sentähden, että luulin sitä paremmaksi teille. Ja jollekulle muulle lisäksi. Davy, sydänkäpyni, kuuletteko? Voitteko kuulla?"
"Kuu-u-u-len, Peggotty!" nyyhkytin minä.
"Oma poikani!" lausui Peggotty äänettömällä säälillä. "Mitä aion sanoa, on. Että te ette saa koskaan unhottaa minua. Sillä minä en koskaan unhota teitä. Minä pidän yhtä paljon huolta äidistänne, Davy. Kuin ikinä pidin teistä. Enkä minä jätä häntä. Se päivä tulee, kuin hän ilolla laskee pää parkansa. Typerän, häijyn, vanhan Peggottynsa käsivarrelle jälleen. Ja minä kirjoitan teille, rakkaani. Vaikk'en ole mikään oppinut. Ja minä — minä". Peggotty alkoi suudella avaimenreikää, kun hän ei voinut suudella minua.
"Kiitoksia, rakas Peggotty!" sanoin minä. "Voi, kiitoksia! Kiitoksia! Lupaatko minulle yhden asian, Peggotty? Kirjoitatko ja kerrot Mr. Peggotylle ja pikku Em'lylle ja Mrs. Gummidge'lle ja Ham'ille, etten ole niin paha, kuin he ehkä luulevat, ja että minä lähetän heille terveisiä — erittäin pikku Em'lylle? Oletko hyvä ja teet niin, Peggotty?"
Tuo hyvä olento lupasi, ja me suutelimme molemmat suurimmalla hellyydellä avaimenreikää — minä taputin sitä kädelläni, muistan minä, niinkuin se olisi ollut hänen rehelliset kasvonsa — ja me erosimme. Siitä illasta saakka kasvoi minun rinnassani semmoinen tunne Peggottya kohtaan, jota en voi oikein selittää. Hän ei astunut äitini sijaan; ei kukaan voinut sitä tehdä; mutta hän täytti sydämessäni tyhjän paikan, johon ei kukaan muu sitten päässyt, ja minun tunteeni olivat hänen suhteensa toisenlaiset, kuin milloinkaan minkään muun ihmisen suhteen. Tosin tässä rakkaudessa oli jotakin naurettavaa; enkä minä kuitenkaan voi ajatella, mitä olisin tehnyt, jos hän olisi kuollut, taikka kuinka olisin jaksanut suoriutua siitä murhekohtauksesta, joksi se olisi kääntynyt minulle.