"Sinne", minä sanoin.
"Mihin sinne?" vastasi ajomies.
"Likelle Londonia?" lausuin minä.
"Ohoh, tämä hevonen", sanoi ajomies, nykäisten ohjaksia, että katsoisin sitä, "olisi enemmän kuollut, kuin sianliha, ennenkuin se ehtisi puolitiehen asti".
"Matkaatteko siis vaan Yarmouth'iin?" kysyin minä.
"Niille maille", sanoi ajomies. "Ja siellä minä vien teidät postivaunuihin, ja postivaunut vievät teidät — minne tahansa".
Koska tässä oli sangen paljon ajomiehen puheeksi (hänen nimensä oli Mr. Barkis) — sillä hän oli, niinkuin jossakin edellisessä luvussa huomautin, hidasluontoinen eikä ollenkaan puhelias — tarjosin hänelle kohteliaisuuden osoitteeksi makukakun, jonka hän nielaisi kerrallaan aivan niinkuin elefantti ja joka ei vaikuttanut enemmän hänen isoihin kasvoihinsa, kuin se olisi vaikuttanut elefantinkaan.
"Hänkö on leiponut ne?" sanoi Mr. Barkis, nuokkuvalla tavallansa yhä nojautuen eteenpäin vaunujen jalkalailtaan, käsivarret kummallakin polvella.
"Peggottya kai tarkoitatte, Sir?"
"Ah!" sanoi Mr. Barkis. "Häntä".