"Minäkö jättää teitä, rakkaani!" huudahti Peggotty. "Ei, vaikka saisin koko mailman, saatikka hänen vaimoksensa ruvetakseni. No, mistä tämä on joukahtanut teidän typerään, pieneen päähänne?" — Sillä Peggotyn oli ennen tapa välisti puhutella äitiäni, niinkuin lasta.
Mutta äitini ei vastannut, paitsi että hän kiitti häntä, ja Peggotty jatkoi, puhuen omalla tavallansa:
"Minäkö jättää teitä? Minä luulen näkeväni itseni. Peggotty mennä pois teidän luotanne? Minä tahtoisin tavata häntä siinä yrityksessä! Ei, ei, ei", lausui Peggotty, ravistaen päätänsä ja pannen käsivartensa ristiin; "ei mar, rakkaani. Se ei ole sen vuoksi, että puuttuisi muutamia kissoja, jotka olisivat varsin hyvillänsä, jos hän menisi, mutta tätä mielihyvää he eivät saa. Pitää tehdä kiusaa heille. Minä pysyn teidän luonanne, siksi kuin minusta tulee äreä, nenäkäs, vanha eukko. Ja kun olen liian kuuro ja liian rampa ja liian sokea ja liian mukeltava hampaitten puutteesta, etten kelpaa mihinkään, ei edes jankutettavaksi, silloin menen Davyn luo ja pyydän, että hän ottaa minut luoksensa".
"Ja minä, Peggotty", sanon minä, "ihastun, kun saan nähdä sinut, ja otan sinut vastaan, niinkuin kuningattaren".
"Jumala siunatkoon hellää sydäntänne!" huusi Peggotty. "Minä tiedän, että teette sen!" Ja hän suuteli edeltäpäin otsaani, kiitollisesti tunnustaen vieraanvaraisuuttani. Sitten hän taas peitti päänsä esiliinallansa ja purskahti uudestaan nauruun Mr. Barkis'in tähden. Sitten hän otti lapsen vähäisestä kehdosta ja hoiteli sitä. Sitten hän riisui päivällispöydän; sitten hän tuli sisään, toinen lakki päässä ja ompelurasia, kyynärämitta ja vahanpalanen muassaan, aivan samalla tavalla, kuin ennen.
Me istuimme valkean ympäri ja haastelimme hupaisesti. Minä kerroin heille, kuinka ankara opettaja Mr. Creakle oli, ja he surkuttelivat minua kovasti. Minä juttelin heille, kuinka oivallinen poika Steerforth oli ja kuinka hän suojeli minua, ja Peggotty sanoi, että hän astuisi vaikka parikymmentä penikulmaa, saadaksensa nähdä häntä. Minä otin pikku lapsen syliini, kun se heräsi, ja tuudittelin sitä. Ja kun se uudestaan nukkui, hiivin vanhan, kauan sitten heitetyn tapani mukaan äitini viereen, istuin syleillen häntä, nojasin pientä punaista poskeani hänen olkapäähänsä ja tunsin kerran vielä, kuinka hänen kauniit hiuksensa levisivät minun ylitseni — niinkuin enkelin siipi, muistan ajatelleeni — ja olin sangen onnellinen.
Kun istuin sillä tapaa ja katselin valkeaan ja näin kaikenlaisia kuvia hehkuvissa hiilissä, luulin melkein jo, etten ollut koskaan ollut poissa; että Mr. ja Miss Murdstone olivat tämmöisiä kuvia ja katoisivat, kun valkea alkoi sammua; ja ettei ollut mitään muuta todellista minun muistoissani, kuin äitini, Peggotty ja minä itse.
Peggotty parsi yhtä sukkaa niin kauan, kuin hän näki, ja sitten hän istui, sukka vedettynä vasempaan käteensä, niinkuin hansikka, ja neula oikeassa, valmiina uudestaan pistelemään, milloin hyvänsä valkea liehahti palamaan. Minä en voi ymmärtää, kenenkä sukkia hän aina parsi taikka mistä semmoinen loppumaton joukko parsittavia sukkia lienee tullut. Aikaisimmasta lapsuudestani asti näyttää hän minusta yhä vaan askaroinneen tämänlaisessa käsityössä eikä koskaan missään muussa.
"Minä kummastelen", lausui Peggotty, joka välisti yhtäkkiä rupesi kummastelemaan mitä oudoimpia asioita "mihin Davyn isotäti on joutunut?"
"Herranen aika, Peggotty!" muistutti äitini, keskeyttäen jotakin haaveksimistaan, "mitä joutavia sinä puhut!"