Minä jätän kertomatta, kuinka Mr. Wickfield esitteli tädilleni, esitteli Mr. Dick'ille, esitteli Doctors Commons'ille, esitteli Uriah'lle, esitteli jokaista maljaa kaksi kertaa; kuinka hän tiesi oman heikkoutensa; kuinka hän turhaan ponnisti sitä vastaan; kuinka hänen häpeänsä Uriah'n käytöksestä ja hänen halunsa lepyttää tätä taistelivat keskenänsä; kuinka Uriah ilmeisellä riemulla kierteli ja väänteli ja asetti Mr. Wickfield'iä minun katsottavakseni. Sydäntäni viilsi, kun näin tämän, ja käteni kammoo sitä kirjoittamasta.
"No asiakumppani!" lausui Uriah viimein, "minä tahdon esitellä teille toista maljaa ja pyydän nöyrästi täysiä laseja, koska aion esitellä sitä sukupuolensa oivallisimmalle".
Agnesin isällä oli tyhjä lasi kädessään. Minä näin hänen asettavan sen pois, katsovan sitä kuvaa, jonka näköinen Agnes niin suuresti oli, nostavan kättänsä otsalleen ja heittäytyvän taaksepäin nojatuolissaan.
"Minä olen kovin halpa esittelemään Agnes'in maljaa", jatkoi Uriah, "mutta minä ihmettelen — jumaloitsen häntä".
Ei mikään ruumiillinen kipu, joka olisi voinut kohdata hänen isänsä harmaata päätä, olisi, luullakseni, ollut minun kauheampi nähdä, kuin se sielun tuska, jonka nyt näin pusertuneena hänen molempien käsiensä välissä.
"Agnes", sanoi Uriah, joka ei katsellut Mr. Wickfield'iä taikka ei ymmärtänyt hänen liikuntonsa luontoa, "Agnes Wickfield on, sitä uskallan väittää, sukupuolensa oivallisin. Saanko puhua suuni puhtaaksi ystävien joukossa? Suuri kunnia on olla hänen isänsä, mutta olla hänen puolisonsa —".
Säästyköön minulta ijäksi toinen semmoinen huuto, kuin se, jolla hänen isänsä nousi pöydästä!
"Mikä nyt on?" lausui Uriah ja kävi kalmankarvaiseksi. "Ette suinkaan ole tulleet hulluksi, Mr. Wickfield, toivon minä? Jos sanon, että minun kunnianhimoni on, että teidän Agnes'inne joutuu minun Agnesikseni, on minulla yhtä hyvä oikeus siihen, kuin kenelläkään muulla. On minulla parempikin oikeus siihen, kuin kenelläkään muulla!"
Minä kiersin käsivarteni Mr. Wickfield'in ympärille ja rukoilin häntä kaikkien kautta, mitä voin ajatella, erittäin hänen rakkautensa kautta Agnesiin, että hän vähän tyyntyisi. Hän oli sillä hetkellä kokonansa mieleltään mennyt, repi hiuksiansa, löi päätänsä, koetti työntää minua luotansa, riisti itsensä irti minusta, ei vastannut sanaakaan, ei katsellut ketään eikä nähnyt ketään, reutoi umpimähkään itsekään tietämättä mitä varten, silmät tuijottain ja kasvot hurjistuneina — kamala näky.
Minä vannotin häntä katkonaisilla sanoilla, mutta mitä innokkaimmalla tavalla, vastustamaan tätä vimmaa ja kuuntelemaan minua. Minä käskin hänen ajatella Agnesia, Agnesia ja minua yhdessä, kuinka Agnes ja minä olimme kasvaneet toinen toisemme vieressä, kuinka minä kunnioitin ja rakastin Agnesia, kuinka Agnes oli hänen ylpeytensä ja ilonsa. Minä koetin saattaa Agnesin kuvaa hänen eteensä jos jossakin muodossa, jopa nuhtelinkin häntä, ettei hän ollut kyllä luja säästämään Agnesilta tietoa tämmöisestä kohtauksesta. Minä ehkä vaikutin jotakin häneen taikka kukaties hänen vimmansa itsestään raukeni, sillä vähitellen riehui hän vähemmin ja alkoi katsella minua — oudosti ensiksi, sitten tuntevilla silmillä. Viimein hän sanoi: "minä tiedän sen, Trotwood! Lemmitty lapseni ja te — minä tiedän sen! Mutta katsokaat tuota!"