"Älkäät sanoko niin!" vastasi hän. "Minä tiedän, että jälestäpäin olette pahoillanne. Kuinka voitte saattaa itsenne niin paljon alemmaksi minua, että näytätte näin pahaa sisua? Mutta minä annan anteeksi teille".
"Te annatte anteeksi minulle!" toistin minä halveksien.
"Niin annan, ettekä te voi välttää sitä", vastasi Uriah. "Kun ajattelee, että karkaatte minuun, joka aina olen ollut teidän ystävänne! Mutta ei voi olla mitään riitaa ilman kaksi puoluetta, enkä minä tahdo olla toinen. Minä aion olla ystävä teille vastoin tahtoanne. Niin, nyt tiedätte, mitä teidän tulee odottaa".
Tarpeellista oli pitää tätä keskustelua (hänen osansa siinä oli kovin verkkainen, minun kovin nopea) matalalla äänellä, ettei talon väki häirittyisi tähän sopimattomaan aikaan, eikä se mielentilaani parantanut, vaikka kiivauteni alkoi jähtyä. Sanoen hänelle vaan, että häneltä odotin, mitä aina olin odottanut koskaan pettymättä, avasin oven päin häntä, niinkuin hän olisi ollut iso pähkinä, joka oli asetettu siihen rikottavaksi, ja menin ulos huoneesta. Mutta ei hänkään maannut siellä, vaan äitinsä asunnossa; ja ennenkuin minä olin astunut monta sataa kyynärää, saavutti hän minut.
"Te tiedätte, Copperfield", lausui hän korvaani (minä en kääntänyt päätäni), "että olette aivan väärässä asemassa"; jonka asian minä tunsin todeksi ja joka ärsytti minua vielä enemmän; "te ette voi tehdä tätä miksikään hyväksi työksi ettekä voi välttää, että minä annan teille anteeksi. Minä en aio mainita sitä äidille eikä kenellekään elävälle hengelle. Minä olen päättänyt antaa anteeksi teille. Mutta minä kummastelen, että nostitte kättänne semmoista vastaan, jonka tiesitte niin halvaksi!"
Minusta tuntui, kuin olisin ollut melkein yhtä kurja, kuin hän. Hän tunsi minut paremmin, kuin minä itse. Jos hän olisi lyönyt takaisin taikka suoraan suututtanut minua, olisi se lohduttanut minua ja oikeuttanut käytöstäni; mutta hän oli laskenut minut hiljaiselle tulelle, jolla makasin vaivoissani puolen yötä.
Aamulla, kun lähdin ulos, soivat aamukellot kirkkoon, ja Uriah käveli edestakaisin äitinsä kanssa. Hän puhutteli minua, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, enkä minä voinut muuta, kuin vastata. Minä olin lyönyt häntä kylläksi kovasti, että hänen hampaitansa oli ruvennut särkemään, arvaan minä. Ainakin olivat hänen kasvonsa sidotut mustalla, silkkisellä nenäliinalla, joka, kun hattu oli asetettu sen päälle, ei suinkaan parantanut hänen ulkomuotoansa. Minä kuulin, että hän maanantai-aamuna meni erään hammaslääkärin luo Londoniin ja otatti pois yhden hampaan. Minä toivon, että se oli kaksinkertainen.
Tohtori ilmoitti, ettei hän voinut oikein hyvin, ja pysyi itsekseen melkoisen osan jokaisesta päivästä niin kauan, kuin vieraat viipyivät. Agnes ja hänen isänsä olivat olleet poissa viikon aikaa, ennenkuin rupesimme tavalliseen työhömme. Päivää ennen kuin se uudestaan alkoi, antoi tohtori omin käsin minulle kokoon-taitetun kirjeen, joka ei ollut kiinni lakattu. Se oli adresseerattu minulle ja teroitti muutamilla lempeillä sanoilla minuun, etten milloinkaan enää koskisi tuon illan puheisin. Minä olin uskonut asian tädilleni, mutta ei kenellekään muulle. Se ei ollut semmoinen asia, josta minun olisi sopinut Agnesin kanssa keskustella, eikä Agnesilla suinkaan ollut vähintäkään aavistusta siitä, mitä oli tapahtunut.
Eikä liioin Mrs. Strong'illakaan silloin, siitä olin vakuutettu. Monta viikkoa kului, ennenkuin näin vähintäkään muutosta hänessä. Se tuli vitkalleen, niinkuin pilvi tyvenellä ilmalla. Ensiksi hän näytti kummastelevan sitä lempeätä sääliä, jolla tohtori puhutteli häntä, ja tämän tahtoa, että hänen äitinsä tulisi asumaan heille, virkistääksensä hänen elämänsä kolkkoa yksitoikkoisuutta. Usein kun olimme työssä ja Mrs. Strong istui tohtorin vieressä, näin hänen pysähtyvän ja katselevan tohtoria noilla muistettavilla kasvoilla. Sittemmin näin hänen välisti nousevan, silmät täynnänsä kyyneliä, ja astuvan ulos huoneesta. Vähitellen jonkunlainen onneton varjo laskeusi hänen ihanille kasvoillensa ja synkkeni päivästä päivään. Mrs. Markleham oli nyt ainainen asukas talossa; mutta hän puhui vaan puhumistaan eikä nähnyt mitään.
Sitä myöden kuin tämä muutos verkalleen valloitti Annie'n, joka ennen oli niinkuin päivänpaiste tohtorin huoneessa, kävi tohtorikin ulkomuodoltaan vanhemmaksi ja totisemmaksi; mutta hänen suopea luontonsa, hänen levollinen, ystävällinen käytöksensä ja hänen hellä huolenpitonsa Mrs. Strong'ista lisääntyivät, jos niitten oli mahdollinen lisääntyä. Minä näin hänen kerta varhain aamulla, kun oli Mrs. Strong'in syntymäpäivä ja tämä tuli istumaan akkunan viereen sillä aikaa kuin me olimme työssä (jota hän aina oli tehnyt, mutta nyt alkoi tehdä aralla ja epäilevällä katsannolla, joka minusta tuntui hyvin liikuttavalta), ottavan vaimonsa otsan käsiensä väliin, suutelevan sitä ja hätäisesti menevän pois niin heltyneenä, ettei hän voinut jäädä huoneesen. Minä näin Mrs. Strong'in seisovan, niinkuin kuvapatsas, kun tohtori oli mennyt, ja sitten painavan alas päätänsä, panevan kätensä ristiin ja itkevän, en saata sanoa, kuinka katkerasti.