"Mutta se ei lähde pois", sanoi Dora, koettaen kaikin voimin ja näyttäen sangen huolestuneelta.
"Tiedätkö, Copperfield", lausui Traddles, iloisesti tutkien vatia, "minä luulen, että syy on se — ne ovat mainioita ostroneita, mutta minä luulen, että syy on se — ettei niitä ensinkään ole avattu".
Niitä ei oltu ensinkään avattu; eikä meillä ollut mitään ostroni-veitsiä — emmekä olisi osanneet käyttääkään näitä, vaikka meillä olisi ollutkin; sentähden katselimme ostroneita ja söimme lampaanlihaa. Söimme ainakin sen verran, kuin oli kypsää, ja maustimme sitä kaprisilla. Jos olisin sallinut, olen varma, että Traddles olisi ruvennut varsinaiseksi villi-ihmiseksi ja syönyt talrikin täyden raakaa lihaa, osoittaaksensa, kuinka ihastunut hän oli ateriaan; mutta minä en tahtonut kuulla mistään semmoisesta uhrista ystävyyden alttarilla, ja me söimme sen sijaan vähän kylmää sian-lihaa, jota onneksi sattui löytymään ruokakammiossamme.
Pikku vaimo raukkani oli niin suruissaan, kun hän ajatteli, että minä olisin suuttunut, ja niin iloissaan, kun huomasi, etten ollut, että se mielipaha, jonka olin tukeuttanut, sangen pian katosi ja me hupaisesti vietimme iltaa; sillä välin kuin Traddles ja minä keskustelimme viini-lasin ääressä, istui Dora, käsivarsi tuolillani, ja käytti jokaista tilaisuutta kuiskataksensa korvaani, että olin oikein kiltti, kun en ollut mikään kova-sydäminen, äreä vanha poika. Vähitellen hän laitti teetä meille, ja oli niin hauska nähdä häntä tässä toimessa — oli niinkuin hän olisi askaroinnut nuken teekalujen kanssa — etten pitänyt sillä niin suurta väliä, mimmoinen juoma oli. Sitten Traddles ja minä pelasimme pari, kolme peliä cribbage'a; ja kun Dora sillä aikaa lauloi ja soitti gitarria, tuntui minusta, kuin kosimiseni ja naimiseni olisi vaan suloinen unelma ja se ilta, jona ensin kuuntelin hänen ääntänsä, ei vielä olisi ollut ohitse.
Kun Traddles lähti pois ja minä, häntä saatettuaan, palasin vierashuoneesen, muutti vaimoni tuolinsa likelle minun tuoliani ja istui viereeni.
"Minä olen hyvin suruissani", sanoi hän. "Tahdotko koettaa opettaa minua, Doady?"
"Minun täytyy ensin itse oppia, Dora", sanoin minä. "Minä en ole parempi, kuin sinäkään, armaani".
"Voi! Mutta sinä kykenet oppimaan", vastasi hän; "ja sinä olet taitava, taitava mies!"
"Joutavia, pikku hiireni!" arvelin minä.
"Minä soisin", jatkoi vaimoni, kauan vaiti oltuaan, "että olisin saanut lähteä maalle vuodeksi aikaa ja asua Agnesin kanssa!"