"Liian arka ja vaikea asia sillä tapaa välittää", vastasin minä.
"Lukenut mies", lausui Mr. Dick, koskien minua sormellansa, "miks'ei hän ole tehnyt mitään?"
"Samasta syystä", vastasin minä.
"Siinä tapauksessa on asia selvä minulle, poikani!" arveli Mr. Dick. Ja hän nousi seisoalle eteeni vielä suuremmalla riemulla, kuin äsken, nyykäyttäen päätänsä ja lyöden useita kertoja rintaansa, siksi kuin olisi luullut, että hän oli melkein nyykäyttänyt ja lyönyt kaiken hengen ruumiistansa.
"Kurja, seka-aivoinen toveri, Sir", lausui Mr. Dick, "vähämielinen, heikkopäinen olento — nykyinen puhuttelianne!" lyöden itseänsä jälleen, "ehkä tekee, mitä ihmeelliset ihmiset eivät voi tehdä. Minä aion saattaa heidät yhteen, poikani. Minä aion koettaa. He eivät moiti minua. He eivät suutu minuun. He eivät huoli siitä, mitä minä teen, jos se olisikin väärin. Minä olen vaan Mr. Dick. Ja kuka Dick'istä huolii! Dick ei ole kukaan! Huh!" Hän puhalsi lyhyesti ja halveksien, niinkuin hän olisi puhaltanut pois itsensä.
Hyvä oli, että hän oli päässyt niin pitkälle salaisuudessaan, sillä nyt kuulimme vaunujen, jotka toivat kotiin tätini ja Doran, seisahtuvan vähäiselle puutarhan-portille.
"Ei sanaakaan, poikani!" jatkoi hän kuiskauksella; "syyttäkäät Dick'iä koko asiasta — vähämielistä — hullua Dick'iä. Minä olen kappaleen aikaa ajatellut, Sir, että saisin selkoa asiasta, ja nyt olen saanut. Sen johdosta, mitä olette sanoneet minulle, olen varma, että olen saanut selkoa. Kaikki hyvin!"
Mr. Dick ei puhunut enään sanaakaan tästä asiasta; mutta seuraavana puolena tuntina hän (tätini suureksi huoleksi) teki itsestänsä täydellisen telegrafin, rikkomatonta vaiti-oloa minuun teroittaaksensa.
Kummastuksekseni en pariin, kolmeen viikkoon kuullut sen enempää tästä, vaikka olin kyllä halukas tietämään, kuinka hänen yrityksensä menestyisi; semminkin kuin olin huomannut oudon vilauksen selvää järkeä — minä en sano hyvää sydäntä, sillä sitä hän aina oli osoittanut — siinä johtopäätöksessä, johon hän oli tullut. Viimein rupesin ajattelemaan, että hän häilyväisessä ja vaihtelevassa mielentilassaan oli joko unhottanut aikomuksensa taikka kokonaan siitä luopunut.
Eräänä kauniina iltana, jona Doraa ei haluttanut lähteä ulos, menimme tätini ja minä kävellen tohtorille. Oli syksy, jolloin ei ollut mitään parlamentin-keskusteluita iltailmaa vaivaamassa; ja minä muistan, kuinka lehdet hajahtelivat, niinkuin puutarhamme Blunderstone'ssa, kun poljimme niitä jaloillamme, ja kuinka tuo vanha onnettomuuden tunne näytti liikkuvan ohitse huokailevan tuulen siivillä.