Minä ajattelin kaikkia, mitä oli lausuttu. Mielessäni pysyi vielä muutamia lauseita, joita oli laskettu. "Avioliitossa ei ole mitään pahempaa erilaisuutta, kuin erilaisuus mieli-alassa ja taipumuksissa". "Harjaantumattoman sydämen ensimäinen, väärä taipumus". "Rakkauteni oli kalliolle perustettu". Mutta me olimme nyt kotona; tallatut lehdet makasivat jalkojemme alla, ja syksyinen tuuli puhalsi.
VIIDESTOISTA LUKU.
Uutisia.
Jos saan luottaa vaillinaiseen ajan-muistiini, lienen ollut naimisissa vuoden taikka niillä vaiheilla, kun eräänä iltana yksinäiseltä kävelyltä palatessani ja sitä kirjaa ajatellessani, jota silloin kirjoitin — sillä menestykseni oli vakaasti enentynyt, koska olin kovasti ahkera, ja minä puuhasin siihen aikaan ensimäistä romaniani — astuin Mrs. Steerforth'in kartanon ohitse. Minä olin usein kulkenut sen sivutse ennen, kun asuin sen likiseuduilla, vaikkei koskaan, kun minun vaan sopi valita joku muu tie. Kuitenkin sattui välisti, ettei ollut juuri helppo löytää toista tietä, suurta kiertoa tekemättä; ja sillä tapaa olin ylimalkain sangen usein käynyt tätä tietä.
Minä en ollut koskaan muuta kuin katsahtanut kartanoon, kun joudutin askeliani sen ohitse. Se oli alinomaa ollut kolkko ja autio. Ei mikään sen parhaista huoneista ollut tien puolella; ja kapeat, jykeä-puitteiset, vanhan-aikaiset akkunat, jotka eivät koskaan missään tilaisuudessa olleet iloiset, näyttivät kovin surullisilta, kun olivat tiveästi suljetut ja kartiinit aina alas lasketut. Vähäisen, kivitetyn pihan poikki johdatti katettu tie sisäänpääsy-portille, jota ei koskaan käytetty; ja siellä oli kaikista muista eriävä porrasakkuna, ainoa akkuna, jota ei mikään kartiini varjostanut, mutta joka kuitenkin näytti yhtä joutilaalta ja tyhjältä, kuin muutkin. Minä en muista koskaan nähneeni mitään valkeata koko talossa. Jos olisin ollut satunnainen ohitse-kulkia, olisin arvattavasti luullut, että joku lapseton henkilö makasi kuolleena siellä. Jos onneksi en olisi tietänyt mitään tästä paikasta, mutta usein nähnyt sen tässä muuttumattomassa tilassa, olisin kai huvitellut mielikuvitustani kaikenlaisilla älykkäillä mietteillä.
Niinkuin laita nyt oli, ajattelin tätä asuntoa niin vähän, kuin mahdollista. Mutta sieluni ei voinut mennä sen ohitse ja jättää sitä, niinkuin ruumiini; ja se synnytti tavallisesti pitkän sarjan ajatuksia. Kun se mainittuna iltana astui eteeni, samalla haavaa tuoden esiin lapsuuden muistoja ja myöhempiä mielenkuvituksia, puoleksi muodostuneitten toivojen haamuja, hämärästi nähtyjen ja yhtä hämärästi ymmärrettyjen harhaluulojen liehuvia varjoja, yhteen sekaantunutta todellisuutta ja haaveellisuutta, joka syntyi siitä työstä, jossa ajatukseni olivat puuhanneet, herätti se tavallista enemmän mietteitä minussa. Minä vaivuin, eteenpäin astuessani, syviin ajatuksiin, kun joku ääni vieressäni sai minut säpsähtämään.
Se oli lisäksi naisen ääni. Ei kestänyt kauan, ennenkuin muistin Mrs. Steerforth'in nuoren kamarineitsyen, jolla ennen oli ollut siniset nauhat lakissaan. Hän oli luultavasti talon muuttunutta luontoa noudattaaksensa ottanut ne pois ja niitten sijaan pannut vaan pari toivotonta, siivon ruskeata nauha-ruusua.
"Ettekö tahtoisi tehdä hyvin, Sir, ja astua sisään puhumaan Miss
Dartle'n kanssa?"
"Onko Miss Dartle lähettänyt teidät noutamaan minua?" kysyin minä.
"Ei tänä iltana, Sir, mutta se ei tee mitään. Miss Dartle näki teidän kulkevan ohitse pari kolme iltaa sitten; ja sen vuoksi täytyi minun istua portaissa neulomuksineni, että käskisin teidän tulla sisään puhumaan hänen kanssaan, kun jälleen astuisitte ohitse".