"Niin! Hänen luotansa", sanoi Miss Dartle naurulla. "Jollei tyttöä ole löydetty, ehkä häntä ei koskaan löydetä. Hän on kenties kuollut!"
Niin ylpeilevää julmuutta, kuin sen, jolla hän kohtasi minun katsettani, en ole koskaan nähnyt kenenkään kasvoissa.
"Se toivo, että hän on kuollut", lausuin minä, "lienee paras toivo, mitä mikään hänen sukupuolensa jäsen voisi pitää hänen suhteensa. Minua ilahuttaa, että aika on lepyttänyt teitä niin paljon, Miss Dartle".
Hän ei suvainnut vastata mitään, vaan, kääntyen minun puoleeni toisella ylenkatseellisella naurulla, sanoi:
"Tämän oivallisen ja kovasti loukatun nuoren ladyn ystävät ovat teidän ystävänne. Te olette heidän ritarinsa ja puollustatte heidän oikeuksiansa. Tahdotteko tietää, mitä hänestä tiedetään?"
"Tahdon", vastasin minä.
Hän nousi paha-enteisellä hymyllä, astui muutamia askelia erästä rautatammi-aitaa kohden, joka oli likellä ja eroitti nurmikon kryytimaasta, ja lausui, ääntänsä koroittaen: "tulkaat tänne!" — niinkuin hän olisi huutanut saastaista eläintä.
"Tietysti ette tässä paikassa rupee mihinkään ritariuden taikka kostonhimon osoituksiin, Mr. Copperfield?" sanoi hän, katsoen olkapäänsä yli minun puoleeni samalla kasvojen muodolla.
Minä notkistin päätäni, käsittämättä, mitä hän tarkoitti; ja hän sanoi taas: "tulkaat tänne!" ja palasi arvokkaan Mr. Littimer'in kanssa, joka vähentymättömällä arvokkaisuudella kumarsi minua ja asettui Miss Dartle'n taa. Se häijynilkisen sulon ja voitonriemun muoto, jossa, kumma kyllä, kuitenkin ilmestyi jotakin naisellista ja viehättävää ja jolla hän nojausi taaksepäin penkillään meidän välillämme ja katseli minua, olisi sopinut jollekulle sadun julmalle prinsessalle.
"No", sanoi Miss Dartle käskeväisesti, häntä katselematta ja kosketellen vanhaa arpea, kun se värähteli, ehkä tällä kertaa enemmän mielihyvästä, kuin tuskasta. "Kertokaat Mr. Copperfieldille tuosta paosta".