Minä ilmoitin, ettei minulla ollut mitään muuta sanomista, "Paitsi", lisäsin minä, kun näin Mr. Littimer'in tekevän lähtöä, "että ymmärrän tämän ystävän osan tuossa häijyssä asiassa, ja että minä, koska aion antaa siitä tiedon sille rehelliselle miehelle, joka on ollut tytölle isän sijassa hänen lapsuudestaan saakka, neuvoisin häntä jotenkin karttamaan julkista ilmestymistä".
Mr. Littimer oli seisahtunut samalla silmänräpäyksellä, kuin aloitin, ja kuunnellut ainaisella, levollisella tavallaan.
"Kiitoksia, Sir. Mutta te suotte minulle anteeksi, jos sanon, Sir, ettei tässä maassa löydy orjia eikä orjanpäälliköitä, ja ettei ihmisten ole lupa omin käsin lakia laskea. Jos niin tekevät, on se vaarallisempi heille itselle, luulen minä, kuin muille. Niin muodoin minä en ollenkaan pelkää menemästä, mihin vaan haluttaa, Sir".
Tällä puheella kumarsi hän minua kohteliaasti, ja kumarrettuaan myöskin Miss Dartle'a lähti hän pois sen rautatammi-aidan aukon kautta, josta hän oli tullut. Miss Dartle ja minä katsoimme vähän aikaa ääneti toisiimme; hänen käytöksensä oli aivan samanlainen, kuin se oli ollut, kun hän ensiksi toi esiin miehen.
"Tuo mies sanoo paitsi sitä", muistutti Miss Dartle, verkalleen huultansa koukistaen, "että hänen isäntänsä, niinkuin hän on kuullut, purjehtii pitkin Espanjan rannikkoa ja tämän tehtyänsä jää tyydyttämään haluansa meri-elämään, siksi kuin hän väsyy. Mutta tästä te tuskin pidätte lukua. Noitten molempien ylpeitten henkilöin, äidin ja pojan, välillä on suurempi eripuraisuus, kuin koskaan, ja on vähempi toivo saada sitä poistetuksi, sillä heillä on samanlainen sydän, ja aika tekee kummankin itsepäisemmäksi ja käskevämmäksi. Te ette pidä tästäkään mitään lukua; mutta se johdattaa minua siihen, mitä aion sanoa. Se perkele, josta te teette enkelin, minä tarkoitan tuota alhaista tyttöä, jonka hän onki ylös rannan mudasta" — hän kiinnitti nyt mustat silmänsä kokonaan minuun ja nosti kiihkeästi ylös sormensa, "ehkä on elossa — sillä minä luulen, että muutamat yhteiset olennot ovat sitkeä-henkisiä. Jos hän on, tahdotte kai, että niin arvaamattoman kallis helmi pyydetään ja talletetaan. Sitä mekin soisimme, jottei James millään lailla jälleen joutuisi hänen saaliiksensa. Siinä määrässä on meillä yhteinen asia; ja sen vuoksi minä, joka tahtoisin tehdä hänelle mitä pahaa ikänänsä, jota semmoinen hylky voi tuntea, olen tuottanut teidät kuulemaan, mitä olette kuulleet".
Hänen kasvojensa muutoksesta näin, että joku lähestyi minun takaani. Se oli Mrs. Steerforth, joka ojensi minulle kättänsä enemmän kylmäkiskoisesti ja komeasti kuin ennen; mutta kuitenkin — minä huomasin sen, ja se liikutti minua — sammumattomalla muistilla vanhasta rakkaudestani hänen poikaansa kohtaan. Hän oli suuresti muuttunut. Hänen pulskea vartalonsa ei ollut enään niin suora, hänen kauniissa kasvoissaan oli syvät vaot, ja hänen hiuksensa olivat melkein valkoiset. Mutta kun hän istui penkille, oli hän vielä kaunis lady; ja hyvin minä tunsin tuon kirkkaan, uljas-katseisen silmän, joka oli loistanut edessäni yksin unelmissanikin koulussa.
"Onko Mr. Copperfield saanut tietää kaikki, Rosa?"
"On".
"Ja onko hän kuullut Littimer'iä itseä?"
"On; minä kerroin hänelle, miksi te tahdoitte sitä".