Minä tartuin siihen käteen, jota hän arvokkaalla, kukistumattomalla katsannolla ojensi minulle, ja se oli yhtä levollisena minun kädessäni, kuin jos hänen rintansa olisi ollut rauhassa. Hänen ylpeytensä osasi hillitä suonen tykytystäkin, siltä näytti, ja vetää sen tyvenen verhon hänen kasvojensa eteen, jonka takaa hän istuessaan katsoi suoraan eteensä kaukaisuuteen.
Kun astuin pois heidän luotansa pitkin pengertä, en voinut olla huomaamatta, kuinka vakaasti he molemmat istuivat ja katselivat ilman-rantaa ja kuinka tämä tummeni ja taajeni heidän ympärillään. Sieltä täältä näkyi joku varhainen lamppu vilkkuvan etäisestä kaupungista; ja taivaan itäisellä puolella väikkyi yhä tuo vaalean-harmaa valo. Mutta suuremmasta osasta välillä olevasta, leveästä laaksosta nousi sumu, niinkuin meri, ja kun se yhtyi pimeään, näytti siltä, kuin kokoontuvat vedet olisivat saartaneet heidät. Minulla on hyvä syy muistaa tätä ja ajatella sitä kauhulla, sillä, ennenkuin taas näin nämät kaksi, oli myrskyinen meri kohonnut heidän jalkoihinsa asti.
Miettiessäni, mitä oli kerrottu minulle, katsoin oikeaksi, että se ilmoitettaisiin Mr. Peggotylle. Seuraavana iltana lähdin London'iin häntä etsimään. Hän kulki alinomaa paikasta paikkaan, ja sisarentyttären pelastaminen oli hänen ainoa pää-määränsä; mutta hän oleskeli enemmän Londonissa, kuin missään muualla. Monta monituista kertaa olin nyt nähnyt hänen sydän-yönä kävelevän pitkin katuja, niitten kasvojen joukosta, jotka liikkuivat ulkona tähän ajattomaan aikaan, hakien, mitä hän pelkäsi löytämästä.
Hän asui sen vähäisen rihkamakauppiaan puodin ylipuolella Hungerford-torilla, jota minun on ollut syy monta kertaa mainita ja josta hän ensin lähti armeliaisuuden asiallensa. Sinne suunnitin askeleeni. Häntä kysyessäni kuulin talonväeltä, ettei hän vielä ollut mennyt ulos ja että minä tapaisin hänet hänen huoneessansa ylikerroksessa.
Hän istui ja luki akkunan vieressä, jossa hänellä oli muutamia kukkia. Huone oli hyvin sievä ja siisti. Minä näin silmänräpäyksellä, että se aina oli varustettu hänen sisarentyttärensä vastaan-ottoa varten ja ettei hän koskaan mennyt ulos sitä mahdollisuutta ajattelematta, että hän toisi tämän muassaan kotiin. Hän ei ollut kuullut, kun koputin ovea, vaan nosti silmänsä vasta, kun laskin käteni hänen olkapäällensä.
"Mas'r Davy! Kiitoksia, Sir! sydämellisiä kiitoksia tänne tulostanne!
Käykäät istumaan. Te olette suuresti tervetullut, Sir!"
"Mr. Peggotty", sanoin minä, ottaen sitä tuolia, jota hän tarjosi minulle, "älkäät odottako suuria! Minä olen kuullut vähän uutisia".
"Em'lystäkö?"
Hän pani levottomasti kätensä suunsa eteen ja vaaleni, samalla kuin hän kiinnitti silmänsä minuun.
"Ei tiedetä mitään, missä hän on; mutta hän ei ole enää tuon miehen luona".