Oli keski-yö, kun saavuin kotiin. Minä olin päässyt omalle portilleni ja seisoin kuunnellen Saint Paul'in syvä-äänistä kelloa, jonka huminan luulin saattavani eroittaa monesta muusta lyövästä kellosta, kun ihmeekseni näin, että tätini huoneen ovi oli auki ja että heikko valo eteisestä loisti kadun poikki.
Siinä uskossa, että tätini jälleen oli joutunut vanhaan pelkoonsa ja kenties katseli, kuinka luultu tulipalo kaukana levisi, menin puhumaan hänen kanssansa, mutta näin suureksi hämmästyksekseni, että eräs mies seisoi hänen vähäisessä puutarhassaan.
Miehellä oli lasi ja pullo kädessään, ja hän joi paraikaa. Minä seisahduin äkkiä tiheän lehdikön varjoon ulkopuolelle, sillä kuu oli nyt nousnut, vaikka himmennettynä, ja minä tunsin sen miehen, jonka olin kerta luullut Mr. Dick'in mielikuvituksen luomaksi ja jonka kerran tätini seurassa olin tavannut City'n kaduilla.
Mies sekä söi että joi, ja näytti syövän nälkäisen halulla. Hän näytti myöskin uteliaasti katselevan asuntoa, niinkuin hän nyt ensi kerran olisi nähnyt sen. Kumarrettuaan alas, asettaaksensa pulloa maahan, loi hän silmänsä akkuniin ja katseli ympärillensä, vaikka salaisella ja levottomalla muodolla, niinkuin häntä olisi haluttanut pian lähteä.
Eteisen valo pimeni hetkeksi, ja tätini tuli ulos. Hän oli kiihtynyt ja luki rahoja miehen käteen. Minä kuulin niitten kilisevän.
"Mitä hyvää näistä on?" kysyi hän.
"Minä en voi antaa sen enempää", vastasi tätini.
"Siinä tapauksessa minä en voi lähteä", lausui hän. "Tuossa! Te saatte ottaa ne takaisin!"
"Te häijy mies", vastasi tätini suurella mielen-liikutuksella; "kuinka voitte kohdella minua näin? Mutta miksi tätä kysyn? Se tulee siitä, että tiedätte, kuinka heikko olen! Mitä minä muuta voin tehdä, ainaiseksi estääkseni teitä luonani käymästä, kuin sallia, että teidän käy ansionne mukaan?"
"Ja miks'ette salli sitä?" arveli hän.