"Ja tehdä minutkin viisaaksi", lausui Dora arasti. "Eikö niin, Doady?"
Minä nyykäytin suostumustani kohotettujen kulmakarvojen sievään kysymykseen ja suutelin puoleksi auenneita huulia.
"Siitä ei ole vähintäkään hyötyä", arveli Dora, pudistaen päätänsä, että korvarenkaat jälleen helisivät. "Sinä tiedät, mikä vähäpätöinen olento minä olen ja miksi alusta tahdoin, että nimittäisit minua. Jollet voi tehdä sitä, pelkään, ettet koskaan voi rakastaa minua. Oletko varma, ettet välisti ajattele, että olisi ollut parempi, jollet olisi" —.
"Tehnyt mitä, lemmittyni?" Sillä hän ei yrittänyt jatkamaan.
"Ei mitään!" sanoi Dora.
"Ei mitään?" toistin minä.
Hän kiersi käsivartensa kaulani ympäri, nauroi, nimitti itseänsä mielinimellään hanheksi ja kätki kasvonsa olkapäätäni vastaan semmoiseen uhkeaan kiharain tulvaan, että oli oikein vastus hajottaa sitä ja nähdä niitä.
"Enkö ajattele, että olisi ollut parempi olla mitään tekemättä, kuin koettaa kehittää pikku vaimoni järkeä?" sanoin minä, itseäni nauraen. "Tätäkö aioit kysyä? Kyllä, niin todella ajattelen".
"Sitäkö sinä olet koettanut?" huudahti Dora. "Oi, mikä hirmuinen poika!"
"Mutta minä en koskaan enää koeta sitä", arvelin minä. "Sillä minä rakastan häntä kalliisti semmoisena, kuin hän on".