"Voi, säästäkäät minua Jumalan tähden!" huudahti Emily. "Kuka hyvänsä lienette, te tunnette surkean elämäni, ja säästäkäät minua Jumalan tähden, jos tahdotte itse tulla säästetyksi!"
"Jos minä tahdon tulla säästetyksi!" vastasi toinen kiivaasti; "mitä yhteistä meillä, luulette, on?"
"Ei mitään, paitsi sukupuolemme", lausui Emily, kyyneliin purskahtaen.
"Ja tämä", sanoi Rosa Dartle, "on niin rohkea vaatimus semmoisen kelvottoman olennon puolelta, että, jos minulla rinnassani olisi joku muu tunne teitä kohtaan, kuin ylenkatse ja inho, tämä tunne muuttuisi jääksi. Meidän sukupuolemme! Teistä on juuri kunnia meidän sukupuolellemme!"
"Minä olen ansainnut tämän", huudahti Emily, "mutta se on kauheata!
Rakas, rakas lady, ajatelkaat, mitä olen kärsinyt ja kuinka langennut!
Oi, Martha, tule takaisin! Oi, koti, koti!"
Miss Dartle istuutui tuolille, joka oli näkyvissä oven takaa, ja katsoi alaspäin, niinkuin Emily olisi kyykistynyt lattialle hänen eteensä. Hän oli nyt minun ja valon välissä, ja minun sopi nähdä hänen koukistunut huulensa ja julmat silmänsä, jotka ahneella voiton riemulla tuijottivat yhteen paikkaan.
"Kuulkaat, mitä sanon!" lausui hän; Ja säästäkäät viekkaat temppunne petettäviänne varten. Luuletteko, että voitte minua kyynelillänne liikuttaa? Ei enemmän, kuin voisitte lumoa minua hymyillänne, te ostettu orja".
"Voi, armahtakaat minua vähän!" huudahti Emily. "Osoittakaat minulle jotakin sääliä taikka kuolen hulluuteen!"
"Se ei olisi iso rangaistus", lausui Rosa Dartle, "teidän rikoksistanne. Tiedättekö, mitä olette tehneet? Ajatteletteko koskaan sitä kotia, jonka olette tehneet autioksi?"
"Oi, onko yhtäkään yötä taikka päivää, jona en sitä ajattele!" huudahti Emily; ja nyt minun juuri sopi nähdä hänet, tuossa kun hän makasi polvillansa, pää heitettynä taaksepäin, vaaleat kasvot ylöspäin kääntyneinä, kädet hurjasti ristiin puserrettuina ja ojennettuina ja hiukset valuen hänen ympärillänsä. "Onko ainoatakaan hetkeä ollut, joko valvoin taikka nukuin, jona se ei ole ollut edessäni juuri niinkuin sen oli tapa olla niinä onnettomina päivinä, jolloin käänsin selkäni sitä päin ijäksi! Voi, koti, koti! Voi, kallis, kallis eno, jos olisitte joskus arvanneet, mitä tuskaa rakkautenne tuottaisi minulle, kun poikkesin hyvyyden tieltä, ette olisi osoittaneet sitä minulle niin alinomaa, vaikka se oli niin suuri teissä, vaan olisitte edes kerran eläissäni suuttuneet minuun, että minulla olisi ollut joku lohdutus! Nyt minulla ei ole mitään, ei mitään, ei mitään lohdutusta maan päällä, sillä he olivat kaikki aina hyvät minulle!" Hän vaipui kasvoillensa tuon käskevaisen, tuolilla istuvan olennon eteen ja koetti rukoilevaisesti tarttua hänen pukunsa liepeisin.