"Juuri niin", vastasi Mrs. Micawber. "Nyt tulee kysymykseni. Ovatko sen maan olot semmoiset, että Mr. Micawber'in lahjaisen miehen olisi mahdollinen nousta ylöspäin yhteiskunnallisella vaa'alla? Minä en tarkoita, sopiiko hänen heti pyrkiä kuvernöriksi taikka joksikin semmoiseksi, vaan olisiko hänen luonnonkirjoillansa tilaisuus siellä kehkeytyä — siinä olisi kyllin — ja päästä täyteen voimaan?"
"Parempaa tilaisuutta ei ole missään", vastasi tätini, "semmoisella miehellä, joka käyttää itsensä hyvin ja on ahkera".
"Miehellä, joka käyttää itsensä hyvin ja on ahkera", toisti Mrs.
Micawber selvimmällä asian-miehen tavallansa. "Aivan niin. Ilmeisesti
Australia on Mr. Micawber'in oikea vaikutus-ala!"
"Minulla on se vahva luulo, rakas Madam", sanoi Mr. Micawber, "että se on nykyisessä tilassa oikea maa, ainoa oikea maa minulle ja perheelleni, ja että jotakin erinomaista sillä rannikolla ilmaantuu. Matka sinne ei ole juuri mitään — verrannollisesti puhuen; ja vaikka tulee ystävällistä ehdoitustanne miettiä, voin vakuuttaa teille, että tämä miettiminen ei ole muuta, kuin muodon asia".
Unhottanenko koskaan, kuinka Mr. Micawber silmänräpäyksellä täyttyi toivolla ja katsoi eteenpäin onneansa kohden, taikka kuinka Mrs. Micawber kohta keskusteli kängurun tavoista! Muistanenko koskaan tuota Canterbury'n katua eräänä markkinapäivänä, Mr. Micawber'ia ajattelematta, kun hän seurasi meitä takaisin, sillä rohkealla, huolimattomalla käytöksellä, johon hän rupesi, osoittaen semmoisen epävakaista oloa, joka vaan satunnaisesti oleskelee manterella, sekä Australian farmerin silmillä katsellen ohitse astuvia härkiä!
KAHDESKOLMATTA LUKU.
Vielä yksi takaisinkatsaus.
Minun täytyy kerta vielä pysähtyä. Voi, vaimo-lapsukaiseni! muistini edessä seisoo liikkuvassa joukossa tyvenenä ja hiljaisena haamu, joka viattomassa rakkaudessaan ja lapsellisessa kauneudessaan sanoo: seisahdu ja muista minua — käänny ja katsele Pikku Kukkaa, kun se vaipuu maahan! Minä seisahdun. Kaikki muut esineet käyvät himmeäksi ja katoavat pois. Minä olen taas Doran kanssa asunnossamme. En tiedä, kuinka kauan hän on ollut kipeä. Olen niin tottunut ajattelemaan sitä, etten voi lukea aikaa. Se ei ole pitkä aika viikoissa ja kuukausissa; mutta käytöksessäni ja kokemuksessani se on raskas, raskas aika.
He ovat herjenneet sanomasta minulle: "odottakaat vielä muutamia päiviä". Minä olen ruvennut hämärästi pelkäämään, ettei se päivä koskaan enää koita, jona saan nähdä vaimo-lapsukaiseni juoksentelevan auringonpaisteessa vanhan ystävänsä Jip'in kanssa.
Jip on, niinkuin yht'äkkiä, käynyt kovin vanhaksi. Ehkä se emännässään kaipaa jotakin, joka vilpastutti sitä ja teki sen nuoremmaksi; mutta se on nuopea, sen näky on heikko, sen jalat ovat voimattomat, ja täti on pahoillansa, kun ei se enää vihaa häntä, vaan silloin, kuin se makaa Doran vuoteella ja tätini istuu vieressä, hiipii likelle häntä ja leppeästi nuolee hänen kättänsä.